Posts filed under ‘muut




Vaalit takana

Nonniin. Vaalit on takana ja kiitoksia siis vaan kaikille lukijoille ja tukijoille. Itselleni tuli ääniä 155. Sitä voi miettiä onko se paljon vai vähän. Riippuu ihan näkökulmasta. Yleisesti ottaenhan vaaleissa oli ilonaiheita varsin vähän. Maa menee persu edellä puuhun mutta kansahan saa mitä tilaa.

Perustin tämän blogin saadakseni tilaa avata ajatuksiani kaupunkipolitiikasta. Tässä vaalien alla tulikin laitettua tänne tekstiä aikamoista vauhtia. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole lopettaa tämän blogin pitämistä, vaikka päivitystahti varmasti hiljeneekin aika tavalla. Kannattaa kuitenkin käydä välillä vilkaisemassa. Kaikenlaisia poliittisia ajatuksia ja aloitteita tässä on kuitenkin ilmassa vaalien jälkeenkin.

Mainokset

9 kommenttia lokakuu 27, 2008

Tiivistelmää

Avasin tämän blogin noin kuusi viikkoa sitten. Tänä aikana olen yrittänyt avata käsityksiäni julkisista palveluista, joukkoliikenteestä, kaavoituksesta, kaupunkitilasta, julkisista hankinnoista, yritysvallasta ja sen sellaisista asioista, joihin minun päässäni liittyy epäkohtia ja positiivisia ratkaisumahdollisuuksia. Jälkeenpäin katsellen olen varsin tyytyväinen kokonaisuuteen. On tullut aika lailla sanottua epäkohdat ja esittetyä lyhyen ja pitkän aikavälin ideoita sekä yleisempää teoreettista kelailua. Luulen että jos joku jaksaa lukea tämän blogin tekstit läpi, tämä joku saa aika hyvän käsityksen siitä, minkälainen on minun visioni hyvästä kaupungista.

Blogissa on ollut reilun kuuden viikon aikana vajaat 3000 käyntiä. Minusta se on hyvin. Äänestivät nämä surffaajat sitten minua tai ei, pitää toivoa että näillä kelailuillani on ollut jonkinlaista poliittista ajattelua katalysoivaa vaikutusta.

Toistan tässä vielä muutaman ydinpointin, joita tuolta alempaa löytyy:

1. Ilmastonmuutoksen torjunta muuttaa joka tapauksessa kaupunkielämän puitteita. Helsingillä on toki yleistä vastuuta vähentää päästöjään, mutta on myös huomattava että kansainväliset sopimukset myös pian pakottavat elämään hyvin paljon nykyistä pienemmällä päästötasolla. Olisi anteekstiantamattoman typerää tehdä elämästä entistä hiiliriippuvaisempaa. Tärkeää sen sijaan olisi miettiä, miten kaupunkielämä organisoidaan niin, että hyvää elämää voidaan elää huomattavasti nykyistä pienemmällä päästötasolla. Ja siis miettiä alkaen nyt.

2. Julkista sfääriä tarvitaan joka tasolla lisää, esimerkiksi kohdan 1 syistä. Julkisella sfäärillä tarkoitan julkisia palveluja, julkista tilaa ja puolijulkista tilaa. Julkisten palveluiden kehittäminen on muuttuvassa maailmassa äärimmäisen tarpeellista. Palveluiden joustamaton lukittaminen pitkillä ostosopimuksilla tuhoaa palveluiden kehittämisen mahdollisuudet. Tässä yksityiseen liiketoimintaan liitettyjen mielikuvien ei pidä antaa hämätä. Julkisella tilalla tarkoitan taas normaalia kaupunkitilaa, jota vastaan kauppakeskuskulttuuri hyökkää. Puolijulkinen tila meinaa taas esimerkiksi sisäpihoja tai muita rajatun joukon ”julkisia” tiloja. Sisäpihat laajentavat asumistilaa ja tekevät elämästä sosiaalisempaa. Niiden rakentaminen pelkiksi parkkipaikoiksi on typerää.

3. Kaupunkilaisten vaikutusmahdollisuuksia tulisi lisätä joka tasolla. Suomalainen demokratia on taantunut virkamiesvetoiseksi yhden vaihtoehdon politiikaksi. Tätä ei pidä demokratiassa hyväksyä. Aloite-oikeus ja sitova kansanäänestys olisivat hyviä käytäntöjä.

4. Kaupunkitila olisi ylipäänsä politisoitava paremmin. Olen käyttänyt tästä ilmeisintä esimerkkiä, mainontaa. Miten voi olla, että mainosten (ja erityisesti monopolistisen mainosfirman JCDecauxin) kaupunginvaltaus ei olisi politiikan piiriin kuuluva asia?

5. Kaupungin kaiken toiminnan yritysten kanssa täytyisi perustua julkilausuttuihin ja tiukkoihin eettisiin kriteereihin. Ympäristö- ja työelämän normeihin on sitouduttava, ja ulotettava tämä sitoutuminen koko alihankintaketjuun. Piilomainontaa ei tule jakaa tietona (vrt Nestle-esimerkkini). Kriteereitä voidaan toki myös muuttaa, olennaista on että olisi olemassa julkinen kannanotto kriteerien keskinäisestä paremmuudesta.

6. Siinä missä raha on talouspolitiikan niukka jaettava hyödyke, kaupungissa sitä on myös tila. Tilaa täytyisi kyetä jakamaan oikeudenmukaisemmin. Esimerkiksi autojen ongelma ei ole vain se, että ne saastuttavat. Ongelma on myös se, että ne vievät valtavasti tilaa (tiet, parkkiruudut). Tilanvaltausta täytyisi kompensoida. Siitä voisi nyt ainakin lähteä, ettei maksateta taloyhtiöillä kollektiivisesti parkkipaikkojen hintaa.

Tässä siis lyhyesti. Muita teemoja löytyy tuolta blogista kyllä myös. Huomenna on sitten hyvä päivä äänestää, kuten vihreät aikanaan sloganoivat – myrskyä luvassa – eli sitten vaan laittamaan lapuskaan numeroa 356. Kiitos.

2 kommenttia lokakuu 25, 2008

Kansanvalta, joko se tuli?

Viime aikoina olen löytänyt itseni keskustelemasta demokratiasta kohtuullisen usein – hyvää vaihtelua globalisaatiokeskustelulle. Demokratiahan on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että sitä voi pitää yhtenä radikaaleimmista poliittisista ajatuksista joita länsimainen sivilisaatio on tuottanut. Sekä valistuksen, klassisen liberalismin että klassisen anarkismin keskeinen radikalismi oli tässä: kanssaihmisiin täytyy kyetä luottamaan, koska harvainvaltaiset vaihtoehdot ovat aina huonompia – riippumatta harvainvallan ”pätevyydestä”. Valitettavasti demokratian utooppinen voima on onnistuttu kesyttämään toisaalta jonkinlaisen ”valmiin” demokratian ajatuksella, toisaalta talouden ja politiikan yksiselitteisellä kahtiajaolla.

Tämä on valitettavaa erityisesti siksi, että demokratia on kaikkea muuta kuin valmis – voi kysyä onko se koskaan valmis. Demokratian kriisistä puhumista vaikeuttaa kuitenkin se, että globaalisti ottaen viime vuosikymmenet on todistettu kaksisuuntaista prosessia. Samaan aikaan vaalidemokratia (vanhalla suomella ”vaalioikeus”) on lisääntynyt ympäri maailman, toisaalta politiikan tilaa ovat kaventaneet vallan keskittyminen ylikansalliselle tasolle, asiantuntijavetoisuus ja yleisemmin ”yhden vaihtoehdon politiikka”.

Suomessa ja Helsingissä tilanne on sikäli erilainen että elämme vakiintuneessa vaalidemokratiassa, ja demokraattiset käänteet ovat tältä osin historiaa. Itsetyytyväisyyteen ei kuitenkaan ole syytä. Sekä valtio- että kuntatasolla päätöksenteko on hyvin virkamiesvetoista. Poliitikot osittain eivät voi ja osittain eivät tahdo lähteä haastamaan virkamieskoneistoa. Kuntatasolla käytännössä korkein päättäjä on kaupungin (tai kunnan-)johtaja, ja vasta aivan viime vuosina on ruvettu vaatimaan että tällainen päättäjä voitaisiin äänestää valtaan. Virkamiesvaltaisuus heijastuu valitettavalla tavalla asenteisiin kansalaisia kohtaan. Tuppaa nimittäin usein olemaan aika ylimielistä.

Toinen Suomen ongelma on haluttomuus kehittää demokratiaa suoran demokratian suuntaan. Miksi kansallisella, tai alkuun kunnallisella, tasolla ei voitaisi ottaa käyttöön esimerkiksi sitovaan kansanäänestykseen johtavan kansalaisaloitteen mahdollisuutta? Käytännössä siis keräämällä riittävä määrä nimiä jonkin aloitteen taakse (käytännössä pari prosenttia äänioikeutetuista), voitaisiin vaatia kansanäänestys tuosta aloitteesta. Äänestys ei olisi luonteeltaan neuvoa-antava ”gallup-kansanäänestys” vaan sitova.

Helsingissä asiaa on vienyt eteenpäin erityisesti kaupunkimetsäliike. Virkistysalueiden suojelijat ovat kyllästyneet virkamiesten asenteeseen ja ryhtyneet kampanjoimaan sen puolesta, että kaupunkimetsien suojelusta järjestettäisiin kansanäänestys. Hyvä niin. Metsäliikkeen aloitteesta voi parhaassa tapauksessa tulla vipuvarsi, jolla suoran demokratian käytäntöjä saadaan paalutettua järjestelmään pysyvämminkin. Suora demokratiahan lisääntyy maailmalla kovasti, Suomessa on (jostakin syystä) katsottu parhaaksi pitää näistä aloitteista pienempää ääntä.

Suoraa demokratiaa, silloin kun siitä vaivaudutaan puhumaan, vastustetaan kahdenlaisilla argumenteilla. Toiset ovat teknisiä, toiset periaatteellisia. Tekniset argumentit viittaavat pääosin siihen, että kansanäänestysten järjestäminen on hidasta ja hankalaa. Niinhän se toki on – diktatuuri on kaikkein tehokkainta päätöksentekoa, ja siksi onkin niin ettei tehokkuus voi olla päätöksenteossa mikään keskeinen arvo. Demokratia on hieman työlästä, mutta se on maksamisen arvoinen hinta. Toki tekninen argumentti on sekin, että äänestyksissä asiat pelkistyvät kontekstittomiksi kyllä/ei -kysymyksiksi. Tämä on tietysti täysin totta, mutta eipä eduskunnassakaan ole käytössä ”kysymys on diskursiivisesti epäilyttävä” -nappia.

Periaatteelliset kysymykset ovat toki tärkeimpiä. Mistä edustuksellinen järjestelmä voi kokea valtansa legitimiteetin tulevan, ellei kansalta? Jos kansalla on valta asioissa, miksi tämä kansa ei saisi päättää? Sitovan kansanäänestyksen erityinen etu on siinä, että se pakottaa poliitikot hankkimaan aidon kannatuksen linjoilleen. Tällöin pitää vaivautua hieman perustelemaan niitä päätöksiä, vaikka vaalit eivät olisi ovella. Mikäli aitoa kannatusta jollekin linjalle ei ole, linjasta pitää luopua. Aika palikkatason demokratiaa: jos vedotaan oikeutuksessa johonkin ryhmään (”kansa”), asia on enemmän oikeutettu jos tämä ryhmä voi päättää siitä suoraan eikä välillisesti.

Jos tämä on jonkun mielestä huono juttu, demokratia todella osoittaa olevansa aate jota pitää viedä eteenpäin eikä tyytyä nykytilaan.

1 kommentti lokakuu 20, 2008

Ikään kuin

Tämän ei pitäisi olla erityinen uutinen kenellekään, mutta sanotaan se nyt kuitenkin: nykyisten globaalipoliittisten järjestelyiden vallitessa perinteisten ja kunnolla palkattujen työsuhteiden täystyöllisyyttä ei tule. Ei tarvitse toimia ikään kuin se olisi tulossa.

Viittaan erääseen suosikkiteoreetikoistani Gilbert Ristiin, joka on kutsunut nykypolitiikkaa ”ikään kuin -politiikaksi”. Tiedämme että tietyt annettuina otetut oletukset eivät päde, mutta suunnittelemme silti politiikkaa ikään kuin ne pätisivät. Toimimme ikään kuin kehitysmaat todella voisivat ”ottaa kiinni” rikkaat maat, ikään kuin kansainvälisillä veloilla olisi eräpäivä, ikään kuin talouden kasvu voisi jatkua ikuisesti ja niin edespäin.

Tässä blogissa olen ehtinyt jo valittaa, että Helsinkiä suunnitellaan ikään kuin ilmastonmuutoksesta seuraavia päästörajoituksia ei olisi tulossa. Suunnitelmia tehdään usein puolen vuosisadan päähän, pitäen samalla täysjärkisenä taustaoletuksena, että esimerkiksi autoliikenne on tuolloin yhtä lailla yleinen liikkumistapa kuin nyt. Samoin ehdin valittaa, että maahanmuuttoon suhtaudutaan ikään kuin meillä olisi mahdollisuus olennaisesti säädellä kansainvälisten siirtolaisvirtojen suuruutta.

Työttömyys kuuluu samaan sarjaan. Suomen, ja Helsingin, virallisen suhteen työttömyyteen voi muotoilla suurin piirtein näin: Käyttäydytään ikään kuin Suomeen tehtävät investoinnit ja talouden kasvu voisivat sopivissa (ja pian koittavissa) olosuhteissa luoda täystyöllisyyden, jossa palkalla tulee mukavasti toimeen. Kuitenkin rakenteellinen työttömyys on mitä on, eikä kukaan näytä vakavissaan esittävän skenaariota, jossa työttömyys loppuisi.

On tietysti niin, että jonkinlainen globaalikeynesiläinen skenaario, jossa pääoman liikkumisolosuhteita voitaisiin säädellä nykyistä paremmin ihmisten hyödyksi, voisi muuttaa olemassaolevaa tilannetta. Sitä odotellessa kansallisella, saati kunnallisella, tasolla vaihtoehdot ovat kuitenkin aika vähissä. Käytännössä työttömyys tulee olemaan suhteellisen korkeaa, jos työn halutaan olevan edes jossakin määrin ehdoiltaan mielekästä.

Suomea on talouspoliittisesti viime aikoina ohjattu erityisesti ”kilpailukyvyn” käsitteen kautta. Monet tutkijat ovat aivan perustellusti esittäneet, että kilpailukyky on iskusana, joka ei viittaa tarkalleen mihinkään. Tietyt käsitteen konnotaatiot ovat kuitenkin selviä: kilpailukyky on sitä, että rakennetaan joustavuutta yritysten ehdoilla. Tämä taas edellyttää suhteellisen suurta työvoimareserviä. Niinpä täystyöllisyyden esteenä on sekin, että ennen kuin oltaisiin edes lähellä tavoitetta, EK alkaisi ulista kotimaisesta kilpailukyvystä, työvoimapulasta ja sen sellaisesta. Valitettavasti myös keskeinen osa maan johtoa vaikuttaa kovasti sitoutuneen EK:n tavoitteisiin.

Niin kauan kun politiikkaa rakennetaan leikkien, että mukavien työehtojen jobien täystyöllisyys on juuri nurkan takana, työttömien elämästä tehdään täysin tarpeettomasti erittäin epämukavaa. Sosiaalipoliittinen kontrolli ja oikeistolainen työmoraali ovat tässä asiassa saman kolikon kääntöpuolia. Ei kuitenkaan vaikuta mielekkäältä uhrata koko porukkaa, joka on rakenteellisesti sivussa palkkatyöllä elämisestä, ainoastaan ikään kuin -illuusion ylläpitämisen vuoksi. Tähän huomioon ei vaikuta uhraamisen muoto: järjetön kurssitus tai pakottaminen hampurilaisia paistamaan vitosella tunti silloin kun työnantaja kutsuu hommiin.

Oikeiston keskeinen moraalinen vaatimus on, että pienten korvaustensa hyväksi ihmisten tulisi tehdä symbolisia työsuorituksia osoittaakseen ahkeruuttaan. En ymmärrä tällaista ihmisten kiusaamista. Muistaakseni politiikan eräs tehtävistä on parantaa ihmisten elämänehtoja. Tällöin kysymys tuli esittää näin: miten varmistamme, että rakenteellisesti työn ulkopuolella olevalla porukalla on mahdollisuus elää mielekästä elämää?

Rakenteellisella työn ulkopuolella olemisella en tarkoita ensi sijassa sosiaalipoliittista huolta pitkäaikaistyöttömistä, vaikka tämäkin on toki aito huolenaihe. Tarkoitan sitä, että niitä, joiden oletetaan elävän työllä, on pysyvästi enemmän kuin työn tarjoamia mahdollisuuksia elämiseen. Työn ulkopuolella oleva porukka luonnollisesti myös vaihtuu – osa menee töihin, kun samalla työttömiä tulee toisaalta lisää. Tämä ei kuitenkaan sinänsä vaikuta potentiaalisten työllisten ja olemassaolevien töiden määrän suhteeseen.

Työn ulkopuolella olevien mielekäs elämä tarkoittaa valtakunnan tasolla sosiaalipoliittisen kiusaamisen ja symbolisilla työsuorituksilla nöyryyttämisen lopettamista. Se myös tarkoittaa sitä, että rahaa olisi oltava tarpeeksi. Myös yksilön syyllistäminen olisi lopetettava – ihmisten täytyy voida tuntea olevansa hyväksyttäviä, vaikka työtä ei olisikaan. Vallitseva työmoraali ei todellakaan auta asiaa.

Kaupungin tasolla asiaa voidaan edistää sosiaalipoliittisesti käyttämällä enemmän kaupungin vallassa olevaa toimeentulotukea. Tätäkin tärkeämpi on kuitenkin halvan elämän mahdollisuus. Kirjastot ja kaupungin ylläpitämät halvat harrastusmahdollisuudet ovat välttämättömiä henkireikiä, kun rahaa on vähän. Myöskään kaupunginosatilojen kaltaisten ostopakottomien oleskelutilojen lisääminen ei ole pelkästään hippien harrastusta, vaan keskeinen juttu vähällä rahalla eläville – sikäli kun heidän elämäntehtäväkseen ei katsota työvoimatoimistossa hengailua. Kaupungin palveluita on hyvä miettiä niiden ihmisten näkökulmasta, joilla on pari sataa euroa kuukaudessa rahaa, ja haluaisivat aivan ymmärrettävästi elää mahdollisimman mielekästä ja antoisaa elämää. ”Hyvän yhteiskunnan” ja ”politiikan” käsitteet tuntuisivat viittaavan sellaiseen suuntaan, että tähän olisi kovasti suotavaa pyrkiä.

4 kommenttia lokakuu 13, 2008

Kysymys potentiaalisesti olemassaoleville eturyhmille

Ihmiset kuuluvat kädellisiin apinoihin, ja kädellisillä apinoilla on taipumus olla kovasti sosiaalisia. Siispä ihmisillä on tapana muodostaa kaikenlaisia joukkioita, jotka ovat enemmän kuin jäsentensä summa. Tällaisia joukkioita kutsutaan ryhmiksi.

Ryhmiä on poliittisessa mielessä karkeasti kahdenlaisia. Toiset ovat ainoastaan ryhmiä, toiset ovat myös eturyhmiä. Eturyhmillä on siis jokin poliittinen intressi ajettavanaan, joka hyödyttää nimenomaan ryhmän jäseniä ja on suunniteltu ainoastaan tästä näkökulmasta käsin, ilman sen kummempaa oikeudenmukaisuusnäkökulmaa.

Eturyhmäpolitiikka tuppaakin olemaan aika vastenmielistä hommaa. Pahimmillaan se on silloin, kun vedetään kotiinpäin jollekin seudulle, tai kun prässätään lisää massia jollekin porukalle, jolla on sitä liikaa jo ennestään, laittaen samalla toiset ryhmät ahtaammalle. Jälkimmäinen tapaus on mm syy sille, miksi en kuulu Akavaan.

Eturyhmäpolitiikkaa pyritään oikeuttamaan jonkinlaisella tasapainon ajatuksella. Siis koska vastassa oleva eturyhmä käyttää kuitenkin kyynärpäitä kaikin voimin, täytyy itsekin käyttää, muuten jäisi kohtuuttomasti tappiolle. Perustelu on siis suurin piirtein sama kuin syy sille miksi valtiot törsäävät rahaa vakoiluun.

Enemmän yhteiskuntatietelijänä ja aktivistina kuin poliitikkona luonnollisesti vierastan eturyhmäajattelua. Toki vasemmistolaisena kannatan sellaisia poliittisia aloitteita, jotka parantavat erilaisten päähänpotkittujen ja äänettömien ryhmien asemaa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että kuuluisin itse näihin ryhmiin tai edes esittäisin kuuluvani, joten varsinaisesta eturyhmäpolitiikasta ei ole kyse. Olisi kaiken kaikkiaan toivottavampaa, että tällaiset ryhmät mobilisoituisivat itse ajamaan oikeuksiaan, jolloin myös vaatimukset olisivat aidompia ja vähemmän välittyneitä. Niitä voi sitten tietysti kompata hallinnollisista elimistä käsin.

Teen kuitenkin yhden poikkeuksen eturyhmäpolitiikan vastaisuuteen. Koen nimittäin, että minulla on oikeus ajaa intressejäni autottomana kansalaisena – juuri tasapainon perusteella, olkoonkin että auton ja fillarin törmäys tuntuu olevan politiikassa suunnilleen yhtä tasapainoinen tapahtuma kuin fyysisessä todellisuudessa. Autopuolue on tämän maan kovimpia puoluerajat ylittäviä ryhmiä. Ilmastonmuutoksen aikana autopuolueen yksisilmäisen, vallan ja näköalattoman mukavuudenhalun motivoiman jyräämisen vastustamista voi tosin pitää jopa velvollisuutena eikä eturyhmäpolitiikkana.

Lisäksi on joitakin ryhmiä, joihin koen kuuluvani, mutta joista en tiedä ovatko ne eturyhmiä missään mielessä, toisin sanoen onko niillä ryhmänä mitään yhteistä agendaa jolla olisi poliittisia heijastumia. Sanotaan nyt esimerkiksi filosofit ja epäonnistuneet rockmuusikot. Olisin kovasti kiinnostunut, jos joku löytää eturyhmäpiirteitä tällaisista porukoista. Onko siis olemassa sellaisia asioita kuin ”filosofien etu Helsingissä” tai ”epäonnistuneiden rockmuusikoiden etu Helsingissä”. Jos joku keksii, uusi eturyhmä on syntynyt ja lupaan vähintään kirjoittaa yhden blogikirjoituksen, joka puolustaa tämän porukan eturyhmäintressejä.

Lisäksi, mikäli muutkin ehdokkaat löytävät tarpeeksi uusia eturyhmiä, eturyhmien määrä kasvaa roimasti, postmoderni fragmentoituminen etenee ja eturyhmät menettävät merkitystään.

Lisää kommentti syyskuu 30, 2008

Ympäristöpoliittiset reunaehdot

Ilmastonmuutoskeskustelun ongelma on se, että vaikka useimmat ovat alkaneet ymmärtää, että jotain on tehtävä, paljonkin, monet ovat haluttomia pohtimaan, mitä tämä tekeminen voisi tarkoittaa. Yleisimmin esitetään tarvetta luopua henkilökohtaisesti kaikenlaisesta mukavasta, ilman että vakavasti mietittäisiin, miten ilmastonmuutoksen torjunta ja korkea elämänlaatu voitaisiin yhdistää yksilötason ylittävin toimenpitein.

Oikeastaan pidemmän aikavälin skenaarioita (noin 50 vuoden tähtäimellä) on ainoastaan kaksi. Ensimmäisesssä skenaariossa ilmastonmuutos lähtee niin täysin käsistä, että nykyinen talousjärjestelmä ja yhteiskuntajärjestys romahtaa jostakin kohdasta. Toisessa skenariossa ilmastonmuutosta pystytään hillitsemään kohtuulliselle tasolle, mikä tarkoittaa elämää noin 20-30 prosentin tasolla nykyisistä päästöistä Suomen kaltaisten maiden asukkaille. Mikäli ilmastonmuutosta pystytään hillitsemään, tästä tulee reunaehto, johon Helsingin on sopeuduttava. Koska muutos tulee olemaan raju, keinoja siihen sopeutumiseen on ryhdyttävä miettimään nyt.

Kummassakaan skenaariossa nykyisen kulutuskulttuurin useat muodot eivät säily. On siis lähdettävä siitä, että pidemmällä aikavälillä eletään hieman toisella tavalla. Ensimmäinen skenaario on luonteeltaan hallitsematon, joten siihen liittyvää suunnittelua on vaikea tehdä. Emme tiedä mistä nurkasta globaali talousjärjestelmä romahtaa, ja onko romahduksen välitön seuraus ekologinen vai yhteiskunnallinen, esimerkiksi hallitsemattoman siirtolaisuuden myötä.

Nykyisiin ympäristökriiseihin sisältyvät uhkakuvat ja edelleen tuntemattomat kerrannaisvaikutukset ja muut palautemekanismit niin merkittäviä, että olisi typerää ottaa ensimmäisen skenaarion riskiä. On parasta ruveta elämään pienemmällä ekologisella jalanjäljellä ja toivoa, että muut seuraavat perästä. Ilmastonmuutoksen torjumisen myönteinen paradoksi onneksi on, että siihen varautuminen on myös osaltaan sen torjumista.

Korkean elämänlaadun on oltava lähtökohtana. Mitään toivoa ei ole, jos ympäristöongelmat nähdään tulevaisuudessakin negatiivisen kautta: asiasta X ja Y on ”luovuttava”. Yleensä asiat, joista on ”luovuttava”, ovat kuitenkin vain välineitä aidosti arvostettavien asioiden tavoitteluun. Harva arvostaa mitään tiettyä kulutuksen muotoa sinänsä, vaan niitä asioita joita sillä (tai vaihtoehtoisella kulutuksen muodolla) voi saavuttaa. Harva arvostaa vaikkapa autoa sinänsä, vaan sitä että sillä pääsee kätevästi paikasta toiseen.

Luopumisen retoriikka pakottaa suhteuttamaan asioita nykyiseen tilanteeseen josta on vähennetty jotain, ei vaihtoehtoiseen yhteiskunnallisen elämän organisoinnin tapaan. Liikenne-esimerkkiä jatkaakseni: autosta luopumisen pitää merkitä sitä, että jollakin muulla pääsee kätevästi paikasta toiseen. Luopuminen koskee siis välinettä, ei päämäärää.

Kaupunkipoliittisesti keskeisiä kysymyksiä, joihin voi ryhtyä nopeasti vaikuttamaan, ovat ennen kaikkea jo mainittu liikenne sekä asuminen. On tärkeää, että kaupunkiliikenne keskittyy raiteille ja hyötyliikuntaan. Tämä edellyttää kattavan raideliikenneverkon rakentamista ja etäisyyksien pitämistä kohtuullisina. Tätä voidaan pitää myös elämänlaadun kannalta myönteisenä skenaariona, kaupunkien viihtyvyyden ja arkiliikunnan lisääntyessä.

Asuminen on ongelmallisempi juttu. On hyväksyttävä, että rakennusnormien kiristämisen lisäksi asumisväljyys laskee nykyisestä. Korostan, että kyseessä on reunaehto, ei sinänsä toivottava tila. Olisikin keskityttävä miettimään, miten vähemmillä neliöillä voitaisiin elää mahdollisimman mukavasti.

Olennaista tässä on yhteistilojen luominen. Jos ihmisillä on mahdollisuus (ja kulttuurinen valmius) käyttää samoja tiloja, tilasta saatava hyöty kasvaa ja samalla vähenee privaatin tilan tarve. Yhteistiloja tarvitaan taloyhtiöihin, mutta myös julkisten palveluiden kautta voidaan kehittää esimerkiksi kaupunginosien yhteisiä oleskelu- ja kohtaamistiloja. Tässä(kin) julkisilla palveluilla voi olla innovatiivinen rooli, jota markkinoille on hieman vaikea kuvitella.

Erittäin keskeistä olisi myös saada sisäpihat takaisin. Helsingin kantakaupunki on täynnä erittäin mukavia sisäpihoja, jotka toimivat asukkaiden olohuoneina silloin kun sää vaan sallii. Uudemmassa asuntorakentamisessa sisäpihamallista on luovuttu, tai sitten koko sisäpiha on asfaltoitu parkkipaikoiksi, jolloin tilan käyttäminen on täysin mahdotonta. Tämä on hyvin valitettava suunta, sillä se kasvattaa privaatin tilan tarvetta vähentämällä yhteistilaa, kun tarvittaisiin juuri päinvastaista.

PS. Nopein ja helpoin keino kasvihuonekaasujen vähennykseen Helsingin kaupungin alueella on laittaa Helsingin energian kivihiilivoimalat kiinni.

Lisää kommentti syyskuu 29, 2008

Perustulo ja halpa elämä

Viime aikoina jotkut edistyksellisemmät vasemmistolaiset ja vihreät ovat yrittäneet nostaa esiin vaatimusta perustulosta. Argumentti perustulovaatimuksen taustalla on varsin selkeä: tilanteessa, jossa työttömyys on suhteellisen korkeaa ja useat syntyvät työpaikat ovat luonteeltaan varsin ikäviä, olisi tarpeellista parantaa ihmisten mahdollisuuksia kieltäytyä ottamasta vastaan työtä millä tahansa ehdoilla. Ketään ei pitäisi pakottaa puhelinmyyjäksi, ainakaan nälkäpalkalla. Kieltäytymisen mahdollisuus lisää ihmisten aitoja valinnanvapauksia.

Tässä keskustelussa oikeistolainen paternalismi nostaa aina päätään. Sama jengi, joka saarnaa uskosta yksilöön, on kovimmin vaatimassa työsuorituksia, jotka ovat luonteeltaan täysin symbolisia. Useimmiten työllä, johon huono-osaisimmat pakotetaan, ei ole paljoakaan tekemistä taloudellisen rationaalisuuden kanssa. Kyse on työstä puhtaasti moraalisin perustein. Oikeistolainen paternalisti pitää työtä sen sisällöstä riippumatta ”kasvattavana”, eli jotenkin etukäteen parempana vaihtoehtona kuin työstä poissaoloa, oli näiden toimien kohteena oleva ihminen asiasta mitä mieltä hyvänsä.

Itse asiassa perustulovaatimuksen kohtaama vastustus on jokseenkin yllättävää, koska ajatus ei ole mitenkään radikaali. Se, että ihmisellä tulisi olla oikeus perustoimeentuloon ilman ehtoja, voisi olla itsestäänselvän kuuloinen ajatus, ellei ”työllä” olisi niin valtava moraalinen lataus kulttuurissamme, jopa aikana jolloin itse työn käsite hämärtyy jatkuvasti. Perustulon tehtävä on siis taata ihmisille sellainen toimeentulo, että vapaus valita työnsä ja neuvotella paremmat työehdot itselleen kasvaa. Työnantaja ei voi sanella yksipuolisesti työehtoja, jos työntekijällä on valinnanvaraa. Tämän toimenpiteen myönteinen vaikutus ihmisten elämänlaatuun tuntuu selvältä.

Kuitenkin perustulon käytännön toteutuksessa on kaksi ongelmaa, joihin pelkällä perustulovaatimuksella ei voi vastata. Nämä ovat ensinnäkin ekologinen huoli, ja toiseksi alueellinen eriytyneisyys.

Ensimmäisellä tarkoitan sitä, että työstä vapautumisen ei tulisi merkitä pelkästään yleistä kulutuksen kasvua. Jos luonnonvaroja syövä kone käy liian kovilla kierroksilla, on vaarallista reagoida ongelmiin lisäämällä kierroksia. Perustulo ei sisällä kulutuskritiikin ajatusta.

Toisella tarkoitan sitä, että käytännössä elämiseen vaadittava rahamäärä vaihtelee suuresti alueiden välillä. Helsingissä voi olla äärimmäisen vaikea tulla toimeen rahamäärällä, joka olisi syrjäisessä maaseutukunnassa aivan riittävä. Vaadittu perustulo on aina arvio summasta, jolla ihminen pärjää, eikä se ota huomioon summien eroavuutta eri puolilla. Lisäksi kaupunkielämä vaikuttaa kallistuvan jatkossakin. Nämä ongelmat liittyvät kaupunkipolitiikkaan mitä syvällisimmin. Perustulon vaatimisen lisäksi olisi kysyttävä, miten rahantarvetta ja yleisemmin kulutuksen tarvetta voitaisiin vähentää Helsingin kaltaisissa paikoissa. Jos työntekijän neuvotteluasemaa pyritään parantamaan siten, ettei selvitäkseen ole pakko tehdä mitä tahansa työtä, yksi keino tähän tavoitteeseen pääsemiseksi on varmistaa, että eläminen onnistuu tarvittaessa vähällä rahalla. Samalla ekologiset puitteet tulevat paremmin huomioiduksi.

Mitä tämä strategia siis kaupunkipolitiikassa käytännössä tarkoittaa? Ensinnäkin liikkumisen tulisi olla halvempaa tai mieluiten ilmaista. Toiseksi asumisen tulee olla huomattavasti halvempaa. Kolmanneksi on edistettävä epäkaupallisten tilojen kehittämistä, ja ylipäänsä halpoja tai maksuttomia harrastus ym mahdollisuuksia.

Jatkoanalyysia näistä teemoista seuraa.

2 kommenttia syyskuu 25, 2008

Ajattelua Juutinraumalla

En ole viikkoon päivittänyt tätä blogia, koska viikko on mennyt Malmössä ja Kööpenhaminassa. Vaikka olinkin liikkeellä aivan muiden poliittisten harrastusten vuoksi kuin kaupunkipolitiikan, nuo kaupungit tarjoavat myös paljon virikkeitä sen pohtimiselle, mikä Helsingin kaltaisessa kaupungissa voisi olla paremmin.

Ensinnäkin, vanha rakennuskanta. Olisi toki älytöntä vaatia kaupunkiin vanhaa rakennuskantaa – mikä on kerran purettu, on purettu – mutta ei Helsingissä näytä edelleenkään olevan aina malttia vanhan säästämiseen. Kaupunkisuunnittelijat mieluummin piirtelevät kokonaan uusia asuinalueita kuin pohtivat, miten olemassaolevia rakennuksia voisi hyödyntää. Joku niistäkin päätöksistä vielä kiittäisi. Itse asiassa tuntuu siltä, että suomalaiset kaupungit kärsivät jonkinlaisesta ”virheet tehtiin 70-luvulla” -myytistä: taivastellessa tuon ajan hävitysvimmaa ei tule aina huomanneeksi, ettei nykyajan suunnittelijoiden mentaliteetti nyt niin täysin erilainen ole – ehkä jonkinlaista naiivia modernisaatio-optimismia lukuunottamatta.

Toiseksi, tiivis kaupunkirakenne. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kaupungit pitäisi rakentaa väljästi. Suomessa kun yritetään harrastaa tiivistysrakentamista, on tuloksena valtava protestointi. Samat ihmiset menevät sitten keski-Euroopan kaupunkeihin ihastelemaan katuelämää ja kaupunkikulttuuria, ja ihmettelevät miksei Suomessa ole tällaista. Joku saattaa jopa eksyä Venetsiaan, jonka maailman toisiksi tiiveimmin rakennettuna kaupunkina kuvittelisi olevan varsinainen painajainen. Malmö todella vaikuttaa huomattavasti kokoaan suuremmalta ja elävämmältä, paljolti tiiviin rakenteensa ansiosta.

Kolmanneksi, järkevä liikennesuunnittelu. Kööpenhaminassa ajetaan kolmannes työmatkoistakin fillarilla, Malmössä ollaan luultavimmin varsin lähellä. Eikä se johdu ihmisten pyöräilyhulluudesta, vaan siitä, että pyöräily on selvästi erotettu omaksi liikennemuodokseen muun liikenteen seassa, ja se on muutenkin sujuvaa. Ennen kaikkea asiat on suunniteltu niin, että ykkösprioriteetti suunnittelussa ei ole autoilun sujuvuus, kuten Suomessa. Helsinki tuntuu lähinnä kokoelmalta parkkipaikkoja moottoriteiden varressa, kun saapuu yhtään sivistyneemmästä ympäristöstä. Mukava oli myös huomata Köpiksessä erittäin hyvin järjestetyt pyöräparkkiluolat metroasemien yhteydessä.

Neljänneksi, kulttuurinen kirjo. Tarkoitan tällä sekä siirtolaisten määrää että näkyviä alakulttuureja – jotka usein ruokkivat toisiaan. Kaupungit ovat paljon kiinnostavampia, jos niihin tulee kulttuurisia vaikutteita muualta maailmasta. Nämä vaikutteet voivat tarkoittaa mitä tahansa etnisestä ravintolasta musiikkikulttuureihin ja moskeijoista graffititaiteeseen. Luonnollisesti myönteisen kulttuurisen kirjon edellytys on se, että kaupunki suhtautuu tulijoihin kaupunkilaisina, joilla on kaupunkilaisten oikeudet, ja joiden oikeuksia myös tarvittaessa puolustetaan.

Etnisten kulttuurien kirjon lisäksi on myös mukavaa, jos kaupunkia värittävät elämäntapakokeilut, joilla on aidosti tilaa. Ilmeisin esimerkki tällaisesta on Kööpenhaminan Christiania, jossa kävin (outoa kyllä) ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaupungeissa on oltava mahdollisuus kokeilla ”toisin elämistä”. Christianian onni on se, että alue on vanha – nykyaikana vastaavanlainen elämäntapakokeilu saatettaisiin vaan häätää pois. Eurooppa on oikeistolaistunut, ja oikeistopolitiikkaan yleensä kuuluu heikko sietokyky elämäntapakokeiluja kohtaan.

Ehkäpä näistä lähtökohdista saisi jotain lisämieltä Helsinkiinkin.

1 kommentti syyskuu 23, 2008

Aluepoliittinen kannanotto

Vanhasen ääliömäistä kaupunkivisiota on mollattu asiaankuuluvasti julkisuudessa viime päivinä.  Pääministeri vastaa väittämällä, että Helsinkiin suuntautuvan autoliikenteen ei tarvitsisi lisääntyä vaikka Nurmijärvien väestö kasvaa, koska työpaikat voidaan näppärästi sijoittaa näihin Uudenmaan pikkukaupunkeihin ihmisten perässä.

Sellaista tässä vaan mietin, että jos työpaikat voi nykytyöelämässäkin sijoittaa gosplan-hengessä helposti ihmisten luokse, niin miksi ne pitäisi sijoittaa juuri Helsingin viereen?

Siis jos ihmisten tarve liikkua Helsinkiin rajoittuu vuotuiseen teatterikäyntiin ja ihmisten korkein preferenssi on asua omakotitalossa kaupan lähellä riippumatta muista tekijöistä, niin miksi niitä ei voi sijoittaa kauemmaksi?

Vanhana pohjoiskarjalaisena ajattelisin, että näin vaivattomasti liikkuvat ihmisten ja työpaikkojen yksiköt kannattaisi sijoittaa vaikkapa Ilomantsiin. Siellä on pulaa molemmista. Itse asiassa olen ollut siinä käsityksessä, että keskustapuolue olisi jo pyrkinyt siirtämään helposti siirrettävät työpaikat sinne päin.

Lisää kommentti syyskuu 15, 2008

Ammunta

Olen saanut varsin vähän yhteydenottoja kunnallisvaaliehdokkuuteni takia.

Lähinnä olen saanut kutsun osallistua puolueen vaalistarttiin (osallistuin jonkin aikaa), ohjeet siitä miten vastata kolmeen vaalikoneeseen (vastasin), kehotuksen kirjoittaa Uuden Suomen vaaliblogia (saatan kirjoittaa), arpoja joilla tukea Vasemmistoliiton kampanjaa (voitin alusen josta en tiedä mihin sitä käytetään), kutsun kolmeen tilaisuuteen (istuin yhdessä jonkin aikaa, yhteen en pääse, yhteen menen paneelikeskustelemaan), sekä erinäisen määrän mainontamahdollisuuksien mainontaa (mainosbudjettini on tiukasti nolla euroa).

En itse asiassa odottanut, että yksikään ryhmä innostuisi lobbaamaan pelkän ehdokkuuden perusteella, eikä se kovin järkevältä kuulostakaan. Tähän löytyy kuitenkin vinkeä poikkeus, kun sain viestin pääkaupunkiseudun ampumaharrastajilta. He tahtoivat informoida minua siitä, että Helsinkiin pitäisi saada ulkoampumarata ja se pitäisi sijoittaa tietysti mukavalle paikalle ja julkinen rahakin olisi jees.

Tässähän pääsee sanomaan siis ihka aidon poliittisen kannan. Todettakoon täten, että en kannata euronkaan sijoittamista ampumaratoihin, enkä pidä tällaisten toimintojen sijoittelua kaupunkiolosuhteisiin järkevänä muutenkaan. Vie aivan liikaa tilaa, joka on kaupunkiolosuhteissa niukka hyödyke, ja tuottaa liikaa melua joka on jo ennestään urbaani ongelma.

Suomessa on paljon metsiä, jossa alan harrastajat voivat vapautuneesti ammuskella. Tässäkin tapauksessa tosin vilpittömästi toivon, että eivät osu eläimiin.

Lisää kommentti syyskuu 10, 2008

Previous Posts

Sivut

Kategoriat

Linkit

Meta

Kalenteri

joulukuu 2017
ma ti ke to pe la su
« Lok    
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Posts by Month

Posts by Category