Posts filed under ‘kaupunkitila




Kauppa, kaupunki ja korruptio

Vaalirahoitus nousi suureksi teemaksi puolisen vuotta ennen kunnallisvaaleja. Kunnallisvaalien alla se on taas jotenkin näyttänyt unohtuneen. Ehkä nopealiikkeinen media osoitti taas kärsimättömyytensä, ehkä monet ehdokkaat ovat taas rahaa saadessaan muuttunut haluttomammiksi puuttumaan aiheeseen. Joka tapauksessa jokaisen ehdokkaan on oltava ainakin hieman enemmän varpaillaan rahoittajiensa suhteen kuin ennen, ja hyvä näin – olkoonkin että on epäselvää, minkälainen efekti pelkällä läpinäkyvyydellä on.

Kehittyvien maakuntien Suomen tapauksessa tuli erittäin selvästi esille paitsi kehitys-sanan väärinkäytön jatkuminen, myös poliittisen kulttuurin korruptioherkkyys. Kunnallisvaaleissa asia voi olla vieläkin keskeisempi, kun päätetään kaavoituksesta. Kaavoitus on yksi niistä syistä miksi kaupan alalla vapaa kilpailu ei edes periaatteessa voi toimia ikinä täysin teorian mukaan. Vapaan kilpailun teorian mallina kun käytetään toria, jolla siis sijainti ja saavutettavuus eivät ole minkään valtakunnan ongelmia. Torilla kohtaavat tuottaja ja ostaja. Nykykaupankäynnissä taas siinä välissä on välikäsi, jota kutsutaan ”kaupan alaksi”.

Todellisessa elämässä voitoistaan kiinnostuneen kauppiaan keskeinen kysymys on se, minkälaisten liikenneyhteyksien varrella kauppa sijaitsee. Jos onnistuu saamaan hyvän paikan, voi rahalla tehdä rahaa edes ilman varsinaista yrittäjän riskiä. Tätähän ”kiinteistökehitys” usein tarkoittaa: hankitaan (esim suhteilla) loistavalla paikalla sijaitseva tontti, ilmoitetaan ostoskeskushankkeesta, haalitaan vuokralaisia pitkillä sopimuksilla, ja sopimusten ollessa kasassa myydään koko paketti. Sukarin bisnes on tätä tyypillisimmillään: ei siinä tarvita mitään muuta kuin pääomaa ja sopiva tontti. Jos pääomaa voi käyttää sopivan tontin hankkimiseen ostamalla poliitikkoja, ei tarvita muuta kuin pääomaa. Raha tulee rahan luokse. Tässä yhteydessä vapaasta kilpailusta ja valinnanvapaudesta puhuminen on lähinnä ideologista.

Suomessa on ollut käynnissä valtavan nopea kaupan keskittyminen. Se tarkoittaa sitä, että yhä useamman yksittäisen kauppiaan, joka tahtoo tavoittaa asiakkaansa, on maksettava näitä keskuksia hallinnoiville saavutettavuuden portinvartijoille heidän ehtojensa mukainen summa. Se tarkoittaa myös sitä, että ihmisten on matkustettava aivan tarpeettoman vaikeiden matkojen takaa päästäkseen kauppiaiden luokse. Latokartanossa, jossa asun, Itäkeskuksen vaikutus näkyy jo. Latokartanolaisten ostovoima vastaa pientä kaupunkia – tästä pienestä kaupungistä löytyy kuitenkin vain kaksi ruokakauppaa, r-kioski ja baari. Suuryksikköihin panostaminen käytännössä tarkoittaa myös sitä, että kauppa voi ulkoistaa logistisia kulujaan asiakkaille. Sen sijaan, että kauppa kuljettaisi tavaraa pieniin yksikköihinsä lähemmäksi ihmisiä, ihmiset laitetaan roudaamaan tavarat kauempaa.

Kaavoituksessa olisi aivan helppoa määritellä, että uusien ostoskeskusten rakentamisesta luovutaan, ja määritellä yläraja myymälöiden koolle. Tämän käytännön vaikutus olisi se, että kauppa hajoaisi pienempiin yksiköihin ja olisi helpommin saavutettavissa.

Miksi näin ei siis tehdä? Ensinnäkin, kaupoilla on suhteettoman paljon valtaa. En tarkoita valtaa poliittisen vallan mielessä, vaan vaikeammin paikannettavaa vaikutusvaltaa. Maan asiat ovat vuosien saatossa menneet siihen suuntaan, että kauppa on tottunut saamaan mitä haluaa, ja poliitikot tottuneet myöntymään tähän. Konventiota on syytä ruveta muuttamaan. Tämän konvention päälle tulee tietysti jo mainittu aidon korruption mahdollisuus.

Ehkä tätäkin merkittävämpi tekijä, joka harvemmin tulee keskusteluissa esiin, on ”investoinnin” idean hämärtyminen. Kun kauppa suunnittelee jotain uutta megayksikköä, se ilmoittaa juhlavasti investoivansa kunnan alueelle niin ja niin paljon. Poliitikot suhtautuvat asiaan, kuten kyseessä olisi mikä tahansa tuotannollinen investointi, jolla on sitten positiivisia vaikutuksia työllisyyteen ja sen sellaisiin. Eli ikään kuin vaihtoehdot olisivat se, että juuri kyseinen megayksikkö rakennetaan tai mitään ei tapahdu.

Kyse ei kuitenkaan ole niinkään investoinneista, vaan kaupan sijoittamisesta kaupungissa. Todellisuudessa vaihtoehdot ovat pikemmin se, että ohjataanko kaupan investointeja kaupungissa järkevämmin ja ihmisten kannalta paremmin, vai hyväksytäänkö kaupan sanelemat ehdot sellaisenaan. Ei investoinneista tarvitse olla huolissaan. Mikäli ihmisillä on ostovoimaa yli kaupan tarjonnan, kauppa investoi joka tapauksessa. Kyse on vaan siitä, minne se investoi ja minkä kokoisiin yksiköihin.

Voi vaikka leikkiä sillä ajatuksella, että Itäkeskuksen tarjonta ja ostovoima olisi hajautettu ympäri itä-Helsinkiä. Useimmat metroasemilta lähtevät kadut olisivat luultavasti vilkkaita ostoskatuja, ja kylämäisten kaupunginosien keskuksia. Ei tarvitsisi Hesarin toimittaja-bloggaajienkaan valittaa rapautuvista ostareista. Nyt käytännössä ostareille pakataan ne palvelut, jotka ostoskeskuksiin eivät kelpaa. Lähipalveluiksi jää jokunen pikkusiwa. Ei hyvä.

Kysymys ei siis ole siitä, rakennetaanko ostoskeskuksia pelloille (kuten Sukari haluaisi) vai keskelle kaupunkirakennetta (kuten Vapaavuori haluaisi). Kyse on siitä, sallitaanko kaavalla se, että kauppa keskittyy ostoskeskuksiin kiinteistösijoittajien hyödyksi ja kaupunkilaisten tappioksi, vai määrätäänkö kaupan yksiköille yläraja, sijoittaen pienet yksiköt paremmin osaksi kaupunkia. Tältä osin keskustelu on ollut aiheen vierestä puhumista, ja siitähän kiinteistösijoittajat tykkäävät.

Toki kaikista toivottavinta olisi, että kauppaa voitaisiin käydä jossakin määrin kauppaketjujen ohi. Poliittisilla päätöksillä voitaisiin ainakin antaa tilat, joissa esimerkiksi kaupunginosayhdistykset voisivat organisoida esimerkiksi ruokapiirejä, tilaten ruokaa suuremmissa erissä lähiseudun viljelijöiltä. Siinä tulisi samalla luotua sitä paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.

PS. Reko Ravela on tehnyt hyvän yhteenvedon vaalirahoituksesta viime kunnallisvaaleissa: http://www.rekoravela.fi/vaalirahoitus.html

Mainokset

4 kommenttia lokakuu 6, 2008

Kuka saa näkyä?

Siinä missä perinteinen politiikka liikkuu oikeuksien ja materiaalisten jakojen kentällä, uusi politiikka ja kaupunkipolitiikka ilmenee kamppailuna tilasta. Kyse on siis siitä, kenellä on valta näkyä tai kuulua kaupunkitilassa, tai kuka saa varata kaupunkitilaa käyttöönsä ja millä ehdoin. Tämähän on tavallaan jo sosiologinen klisee, mutta aina kertaamisen arvoinen.

Eräässä mielessä tilan politiikan akseli jäsentyy juuri julkisen ja yksityisen välille. Julkinen tila on perinteisesti toiminut periaatteessa tasa-arvoisen näkymisen ja kuulumisen foorumina – vähintään ideaalina, vaikkei tätä ideaalia ei manifestoitaisikaan Speakers’ corner -tyyppisillä ratkaisuilla. Julkinen tila on eräänlainen antiteesi yksityisen tehokkuutta korostavalle ideologialle. Kaupunkielämä syntyy limittäisyydestä ja privaatin hallinnan työntämisestä taka-alalle.

Asia ei kuitenkaan tyhjene yksityinen-julkinen -akselille. Ennen kaikkea uudet tilan politiikan kamppailut ovat juuri sen määrittelyä, millä ehdoilla voidaan näkyä.

On selvää, että vaikka kaupunkitilassa näkymiseen ei ole periaatteellisia rajoituksia, käytännössä niitä tarvitaan. Jos jokaisella kaupunkilaisella olisi viesti, joka vaatisi kymmenen neliömetrin plakattia, kukaan ei enää näkisi mitään näiltä plakaateilta. (Olkoonkin että julkisivumääräykset suhtautuvat liian tiukasti plakaattien ja kaikkien hauskojen pace-lippujen roikottamiseen ikkunoista).

Käytännössä ongelma ei kuitenkaan ole kaupunkilaisten tarve näkyä, vaan yritysten tarve näkyä. Jotkut yritykset perustavat toimintansa näkyvyyden valtaamiseen kaupungista ja tämän näkyvyyden kauppaamiseen muille. Helsingissä näkyvin on JCDecaux, joka pystyttää valtavia mainostauluja ympäri kaupunkia ja jopa leuhkii julkisesti olevansa ”suurin media”.

Mainonnan lisääntyminen JCDecauxin hengessä on tekijöilleen pelkkää bisnestä. Kaupunkilaisille se on psykologinen riesa ja valinnan vapauden vähentäjä. Yleisellä tasolla se on erittäin valitettava osoitus julkisen tilan myytävänä olemisesta.

Psykologinen riesa tulisi ottaa vakavasti. Ihmisten stressitasoa nostaa tutkitusti se, että kaupunki on täynnä erilaisia viestejä, joita aivot käsittelevät jatkuvasti ylikierroksilla. Olisi kaiken kaikkiaan toivottavampaa, että ihmiset voisivat elää kaupungeissa vähemmällä altistuksella erilaisille mainoksille, logoille jne. Erityisen haitallista tämä on kovasta stressistä muutenkin kärsiville sekä lapsille.

Valinnan vapauden vähentämistä mainonta julkisessa tilassa on siksi, että ihmisillä ei ole näissä olosuhteissa oikeutta valita, ottavatko he vastaan kaupallisia viestejä. Toisin on tilanne esimerkiksi television suhteen (jonka saa pois päältä), lehtienkin periaatteessa, ja mainosten jakajatkin yleensä kunnioittavat ”ei mainoksia” -kylttejä.

Näkyvyyden ehtoja tulisikin käsitellä poliittisena kysymyksenä. Mikäli asiaan suhtaudutaan pelkkänä liiketoimintana, kuten JCDecauxin propaganda tietysti esittää, rajataan kaupunkitila kaupunkipolitiikan ulkopuolelle. Ajatus sotii demokratian alkeellisimpiakin periaatteita vastaan. Jos joku kaupunkilainen ei pidä kaikkialle tunkevasta mainonnasta, oikeastaan ainoa tarjolla oleva vaikuttamisen väline on sabotaasi. Tämä ei voi olla toivottavaa.

Olisikin äärimmäisen tärkeää, että kaupunki tekisi selviä rajauksia kaupalliselle propagandalle altistumiseen, ja osana tätä rajausta sanoisi irti sopimuksena JCDecaux-yhtiön kanssa (ottamatta tilalle muita saman alan yrityksiä, tyyliin ClearChannel). Bisnekselle on kaikilla toimialoilla rajoituksia, ja kaupunkitilan valtaamisessa rajoitusten tulisi olla hyvin tiukkoja.

Epäkaupallisista tapahtumista tiedottaminen sähkökaapeissa ei ole vastaavanlainen haitta. Näiden ilmoitusten levittäjien vainoamiselle olisi samalla saatava loppu.

6 kommenttia syyskuu 26, 2008

Sananen urbaanista elämänasenteesta

Joskus tunnen tarvetta puolustaa urbaania elämäntapaa. Koen olevani mieleltani melko urbaani, vaikka olenkin pikemmin kaupunkialueelle muuttaja. Vaikka käsitteen perässä voi luetella valtavan liudan ongelmia erittäin hyvin perustein, tahdon puolustaa urbaaniuteen assosioituvaa positiivista utopiaa. Tämä tarkoittaa siis ihan muuta kuin hallinnollisen kunnan väestömäärää. Urbaanin piirteitä ovat erityisesti aidosti julkinen tila ja erilaisuuden sietäminen.

Kaupungithan ovat tunnetusti syntyneet torien ympärille, jotka olivat aikansa kauppapaikkoja. Useissa kaupungeissa torit ja aukiot ovat edelleen keskeisiä kävelyalueita. Kaupallisten funktioiden vähennyttyä torit ovat toki käyneet turhan suuriksi, mutta usein toimivat hyvin. Vastaavia perinteisiä kaupunkielämän keskuksia ovat myös puistot sekä kävelykadut. Tosin perinteisesti erillisiä kävelykatuja ei ole tarvittu, koska liikennettä on ollut sen verran vähän.

Julkisen tilan luonteeseen kuuluu, että siellä on monenlaista toimintaa käynnissä, vaikka puheen pitämistä ja katusoittoa ja arpojen myyntiä ja jonglöörausta. Julkinen tila on ihmisten kohtaamispaikka ja sisältää aina spontaanin toiminnan mahdollisuuden sekä pelkän olemisen mahdollisuuden. Julkisen tilan luonteeseen kuuluu, ettei siellä tarvitse olla tekemässä mitään nimenomaista, mikä mahdollistaa kiireettömyyden ihmisjoukon keskelläkin.

Erilaisuuden sietäminen voit taas tuntua yllättävältä puolustettavalta asialta, koska se 2000-luvulla tuntuu varsin itsestäänselvältä. Lähestulkoon kaikki ovat saaneet perusannoksen ymmärrystä siitä, että normatiiviset yritykset määritellä ihmisen muottia ovat tuomittuja epäonnistumaan ja järjestään liian ahtaita. Kuitenkin urbaanin utopian yhteydessä olennaista ei ole erilaisuuden sietäminen sinänsä, vaan erilaisuuden sietäminen naapurissa.

Urbaanin ihmisen mentaliteettiin kuuluu, että on kaupunkielämän normaali ja hyväksyttävä piirre, että naapuri tekee asioita, jotka eivät ole välttämättä linjassa omien tekemisten kanssa. Naapuri saattaa tehdä joka päivä käytävään haisevaa currya tai katsoa futista kovalla, tai sillä saattaa olla koliikkivauva tai iso koira tai se saattaa poltella ruohoa ja kuunnella paskaa musiikkia. Mutta toimeen tullaan, vaikka sitten puhumalla.

Naapurissa voi myös asua joku, jolla ei mene yhtä hyvin kuin itsellä. Kuten jokapäiväisten currynsyöjien ja huonon musiikkimaun omaajien, heidänkin pitää asua jossain. Urbaaniin suvaitsevaisuuteen kuuluu, että jos naapurissa asuu vaikkapa alkoholisteja, se hyväksytään.

Omassa nuoruudessani naapuritalomme oli kaupungin omistama talo, johon oli sijoitettu aina puolen tusinaa asunnotonta alkoholistia kerrallaan. Olihan heistä toisinaan riesaa: joskus joku erehtyi talosta ja römysi meille sisään, joskus polkupyörä katosi ja se piti käydä hakemassa naapuripihalta, toisinaan naapurin pihajuhlista lähtevä öykkäröinti oli kovaäänistä. Vanhempani joskus olivat huolissaan että tuolloin nuori pikkusisareni pelästyisi naapureita, mutta muuten tuntui selvältä ettei naapureitaan voi valita, ja että naapurin juoppojen koti oli naapurin juoppojen koti. Minulle ei tullut mieleenikään, että naapurin juoppoja olisi joku kadun asukki ruvennut häätämään kotoaan.

Pidän hyökkäyksiä näitä kahta urbaanin elämän peruspsykologista piirretta vastaan äärimmäisen vastenmielisenä. Naapurin sietämistä varmasti harjoitellaan talojen rapuissa päivittäin, mutta asian politisoituminen saa likaisimmat muodot esiin. Johonkin kun yritetään vaikka majoittaa alkoholisteja, niin naapurit ovat heti kirjelmöimässä että ei tänne. ”Minulla tulee olla oikeus valita naapurini” – mikä järjetön hallintafantasia!

Julkista tilaa kohtaan hyökätään yhtä lailla. Käynnissä on ollut jo pitkään kiinteistösijoittajavetoinen projekti ihmisten kanssakäymisen ja  liikkumisen siirtämiseksi kauppakeskusten sisään. Niissä  vallitsee eräänlainen muovinen julkisen tilan illuusio. Kauppakeskuksista kuitenkin puuttuu julkiselle tilalle ominainen spontaanisuus ja kiireettömyys. Vartijat pitävät myös huolen siitä, että esimerkiksi epämieluisten poliittisten mielipiteiden jakajat eivät pääse paikalle. Julkinen tila ei valikoisi ”asiakkaitaan”.

Toinen hyökkäys julkista tilaa kohtaan on yleistyvä hajakaavoitus. Helsingin alueella kaavoitetaan entistä enemmän pientalotontteja perähelvetteihin. Taustalla on Matti Vanhasen suomalainen unelma: auto pihassa ja naapuri haulikonkantaman päässä.

Asia on nyt vaan niin, että urbaani elämä, kun sitä osaa elää, on hauskempaa, sosiaalisempaa ja monipuolisempaa.

Lisää kommentti syyskuu 16, 2008

Miten vaatia kävelykatuja?

Politiikka rakentuu erimielisyyksille. Tämä totuus unohtuu helposti virkamiesvaltaisessa ja konsensushenkisessä maassa. Tämä unohtuminen on ongelma muun muassa sen takia, että kun jostakin asiasta on saavutettu näennäinen yksimielisyys (”kaikkihan ymmärtävät asian X tärkeyden”), valtasuhteet ja aiemmin vallinneet ongelmat, jotka eivät tietenkään ole kadonneet mihinkään, kulkeutuvat tämän retorisen yksimielisyyden sisään. Jotakin asiaa kannattamalla huomaa päätyvänsä kannattamaan jotain aivan muuta, kuin mitä alunperin oli ajatellut.

Tällaiset ilmiöt ovat tyypillisimmin näkyvissä suurissa (maailman)poliittisissa kuvioissa, mutteivat ole kaukaa haettuja myöskään kaupunkipolitiikan kentällä. Otan tässä esiin mielestäni parhaan esimerkin, kävelykadut. Kävelykatuja kannattavat nykyisin ”kaikki”. Sekä Helsingin kaltaisissa suuremmissa kaupungeissa että keskikokoisissa suomalaisissa kaupungeissa on hyväksytty se, että kaupunkikeskustaan kuuluu muutama kävelykatu, ja niitä kannatetaan niiden viihtyisyyden vuoksi laajasti. Insinöörit suunnittelevat liikennejärjestelyjä tämä lähtökohta mielessä. Kauppiaiden aikaisempi vastustus on muuttunut tappeluksi kaupungin parhaista liikepaikoista kävelykatujen varsilla.

Hyvä näin. Mutta samaan aikaan tämän kävelykatujen läpilyömisen kanssa on tapahtunut kaksi valitettavaa asiaa: nouseva paradoksaalinen huoli kävelykatujen saavutettavuudesta autoilla sekä kävelykatujen elitisoituminen.

Edellisellä tarkoitan sitä, että samaan aikaan kävelykatujen rakentamisen kanssa niiden alle rakennetaan entistä enemmän parkkipaikkoja ja liikennettä ”sujuvoitetaan” muuten. Helsingissäkin yritettiin pitkään väittää, että jonkun kadunpätkän muuttaminen kävelykaduksi edellyttää puolen miljardin euron autotunnelia. Lähtökohta on siis se, että autoliikenne tulee kasvamaan joka tapauksessa ja kävelykatujen ”elävyys” syntyy siitä, että ihmiset saapuvat niiden lähelle autoilla. Kävelykatujen vaatimuksen keskeinen peruste, autoliikenteen vähentäminen, on jäänyt pahasti alakynteen.

Jälkimmäinen taas meinaa sitä, että kävelykadut tuppaavat syntymään alueille, jossa asuu ennestään varsin rikasta väkeä, ja niiden ympäriltä helposti katoavat kaikki kaupat, joilla ei ole varaa maksaa kohoavia vuokria. Tyypillisesti jäljelle jää siis erilaisia luksusputiikkeja, hintavia kahviloita jne. Urbaanin yläluokan kulttuuria siis.

Liian harvat kävelykadut aina lähtökohtaisesti kaupunkikeskustoihin sijoitettuna tekevät kävelykaduista elitististiä. Kun samalla autoliikenteen kokonaisuutena annetaan kasvaa, tuloksena on uudenlaisten sosiaalisten jakojen syntyminen kaupunkitilassa – tai pikemmin vanhojen jakojen syventyminen. Mukavista ja rauhallisista kaupunkiympäristöistä tulee niukka hyödyke, johon vain rikkailla on varaa. Köyhemmät taas huomaavat lähiöasuntojensa sijaitsevan jatkuvasti kasvavien liikennevirtojen varrella. Kaikki tällaiset prosessit ovat erittäin huolestuttavia, koska jokainen uusi sosiaalisten jakojen ulottuvuus syventää olemassaolevia yhteiskunnallisia kuiluja entisestään.

Näin ollen siis kävelykatujen vaatiminen sinänsä ei ole vielä kummoinen tavoite. Siihen täytyy yhdistää määrätietoinen autoliikenteen vähentäminen. Mutta ennen kaikkea tärkeä vaatimus, jota kävelykatujen yhteydessä harvoin esitetään, on se että niitä rakennettaisiin muuallekin kuin kaupunkikeskustoihin.

Helsingin kokoisessa kaupungissa on ilmeisiä tiloja hyville kävelyalueille. Esimerkiksi Kallio on hyvin urbaani alue, joka kaipaisi kävelykatuja. Vaikkapa Helsinginkatu Sörnäisten metron ja Kallion kentän välillä olisi mitä mainion kävelykatu. Itse asiassa kaipaisin kovasti kävelykatua, jota voisivat kulkea myös ei-niin-sliipatut kulkijat ja jota reunustaisivat baarit. Se olisi paljon urbaanimpaa kuin kävelykeskusta.

Kävelykatuja voidaan rakentaa myös metroasemien ympärille, joihin luonnostaan syntyy paljon kävelyliikennettä ja urbaanin elämän tuntua. Esimerkiksi Mellunmäen metron lähellä on ihan lupaava alku tällaiselle. Samoin erilaisten kaupunginosakeskusten yhteyteen voidaan rakentaa kävelyalueita, esimerkiksi Kumpulassa jotkut ovat visioineet Intiankadulle torimaista kävelypätkää.

Täytyy muistaa, ettei ole mikään luonnonlaki että vain keskustoja voitaisiin rakentaa urbaanisti. Laitakaupungeilla ja lähiöissä paitsi asuu, myös liikkuu paljon ihmisiä, joten ei keskustan ulkopuolisista kävelykaduista tarvitse autioitakaan tulla. Lähiöissä liikkuvat ihmiset on vaan tällä hetkellä survottu lähinnä kauppakeskusten seinien sisälle – poliittisilla kaavoituspäätöksillä.

Lisää kommentti syyskuu 12, 2008

Sivut

Kategoriat

Linkit

Meta

Kalenteri

lokakuu 2017
ma ti ke to pe la su
« Lok    
 1
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
3031  

Posts by Month

Posts by Category