Vaalit takana

Nonniin. Vaalit on takana ja kiitoksia siis vaan kaikille lukijoille ja tukijoille. Itselleni tuli ääniä 155. Sitä voi miettiä onko se paljon vai vähän. Riippuu ihan näkökulmasta. Yleisesti ottaenhan vaaleissa oli ilonaiheita varsin vähän. Maa menee persu edellä puuhun mutta kansahan saa mitä tilaa.

Perustin tämän blogin saadakseni tilaa avata ajatuksiani kaupunkipolitiikasta. Tässä vaalien alla tulikin laitettua tänne tekstiä aikamoista vauhtia. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole lopettaa tämän blogin pitämistä, vaikka päivitystahti varmasti hiljeneekin aika tavalla. Kannattaa kuitenkin käydä välillä vilkaisemassa. Kaikenlaisia poliittisia ajatuksia ja aloitteita tässä on kuitenkin ilmassa vaalien jälkeenkin.

9 kommenttia lokakuu 27, 2008 teponkaupunkiblogi

Tiivistelmää

Avasin tämän blogin noin kuusi viikkoa sitten. Tänä aikana olen yrittänyt avata käsityksiäni julkisista palveluista, joukkoliikenteestä, kaavoituksesta, kaupunkitilasta, julkisista hankinnoista, yritysvallasta ja sen sellaisista asioista, joihin minun päässäni liittyy epäkohtia ja positiivisia ratkaisumahdollisuuksia. Jälkeenpäin katsellen olen varsin tyytyväinen kokonaisuuteen. On tullut aika lailla sanottua epäkohdat ja esittetyä lyhyen ja pitkän aikavälin ideoita sekä yleisempää teoreettista kelailua. Luulen että jos joku jaksaa lukea tämän blogin tekstit läpi, tämä joku saa aika hyvän käsityksen siitä, minkälainen on minun visioni hyvästä kaupungista.

Blogissa on ollut reilun kuuden viikon aikana vajaat 3000 käyntiä. Minusta se on hyvin. Äänestivät nämä surffaajat sitten minua tai ei, pitää toivoa että näillä kelailuillani on ollut jonkinlaista poliittista ajattelua katalysoivaa vaikutusta.

Toistan tässä vielä muutaman ydinpointin, joita tuolta alempaa löytyy:

1. Ilmastonmuutoksen torjunta muuttaa joka tapauksessa kaupunkielämän puitteita. Helsingillä on toki yleistä vastuuta vähentää päästöjään, mutta on myös huomattava että kansainväliset sopimukset myös pian pakottavat elämään hyvin paljon nykyistä pienemmällä päästötasolla. Olisi anteekstiantamattoman typerää tehdä elämästä entistä hiiliriippuvaisempaa. Tärkeää sen sijaan olisi miettiä, miten kaupunkielämä organisoidaan niin, että hyvää elämää voidaan elää huomattavasti nykyistä pienemmällä päästötasolla. Ja siis miettiä alkaen nyt.

2. Julkista sfääriä tarvitaan joka tasolla lisää, esimerkiksi kohdan 1 syistä. Julkisella sfäärillä tarkoitan julkisia palveluja, julkista tilaa ja puolijulkista tilaa. Julkisten palveluiden kehittäminen on muuttuvassa maailmassa äärimmäisen tarpeellista. Palveluiden joustamaton lukittaminen pitkillä ostosopimuksilla tuhoaa palveluiden kehittämisen mahdollisuudet. Tässä yksityiseen liiketoimintaan liitettyjen mielikuvien ei pidä antaa hämätä. Julkisella tilalla tarkoitan taas normaalia kaupunkitilaa, jota vastaan kauppakeskuskulttuuri hyökkää. Puolijulkinen tila meinaa taas esimerkiksi sisäpihoja tai muita rajatun joukon ”julkisia” tiloja. Sisäpihat laajentavat asumistilaa ja tekevät elämästä sosiaalisempaa. Niiden rakentaminen pelkiksi parkkipaikoiksi on typerää.

3. Kaupunkilaisten vaikutusmahdollisuuksia tulisi lisätä joka tasolla. Suomalainen demokratia on taantunut virkamiesvetoiseksi yhden vaihtoehdon politiikaksi. Tätä ei pidä demokratiassa hyväksyä. Aloite-oikeus ja sitova kansanäänestys olisivat hyviä käytäntöjä.

4. Kaupunkitila olisi ylipäänsä politisoitava paremmin. Olen käyttänyt tästä ilmeisintä esimerkkiä, mainontaa. Miten voi olla, että mainosten (ja erityisesti monopolistisen mainosfirman JCDecauxin) kaupunginvaltaus ei olisi politiikan piiriin kuuluva asia?

5. Kaupungin kaiken toiminnan yritysten kanssa täytyisi perustua julkilausuttuihin ja tiukkoihin eettisiin kriteereihin. Ympäristö- ja työelämän normeihin on sitouduttava, ja ulotettava tämä sitoutuminen koko alihankintaketjuun. Piilomainontaa ei tule jakaa tietona (vrt Nestle-esimerkkini). Kriteereitä voidaan toki myös muuttaa, olennaista on että olisi olemassa julkinen kannanotto kriteerien keskinäisestä paremmuudesta.

6. Siinä missä raha on talouspolitiikan niukka jaettava hyödyke, kaupungissa sitä on myös tila. Tilaa täytyisi kyetä jakamaan oikeudenmukaisemmin. Esimerkiksi autojen ongelma ei ole vain se, että ne saastuttavat. Ongelma on myös se, että ne vievät valtavasti tilaa (tiet, parkkiruudut). Tilanvaltausta täytyisi kompensoida. Siitä voisi nyt ainakin lähteä, ettei maksateta taloyhtiöillä kollektiivisesti parkkipaikkojen hintaa.

Tässä siis lyhyesti. Muita teemoja löytyy tuolta blogista kyllä myös. Huomenna on sitten hyvä päivä äänestää, kuten vihreät aikanaan sloganoivat – myrskyä luvassa – eli sitten vaan laittamaan lapuskaan numeroa 356. Kiitos.

2 kommenttia lokakuu 25, 2008 teponkaupunkiblogi

Ghetot ja porvarighetot

Kaupunkirakenteen dynamiikka on herkkä asia. Mikään ei ole helpompaa kuin luoda ongelmalähiöitä. Ei tarvita kuin hieman huonoa mainetta ja sopivasti valittu asumisrakenne, niin noidankehä alkaa toimia. Omistusasuntojen hinnat laskevat, lapsiperheet ja ylipäänsä kynnelle kykenevät muuttavat pois, ja sosiaaliset ongelmat sen kun kasvavat. Asiaa ei auta, että kauppakeskusvillityksessä ostarit on päästetty rappeutumaan. Kun alueella on ”maine”, voi olla suhteellisen varma siitä että tuo maine alkaa toteuttaa itseään.

On helppoa osoittaa jotain aluetta ja sanoa, että siellä on sosiaalisia ongelmia. Onhan niitä. Valheellista olisi kuitenkin ruveta ratkaisemaan ongelmia pelkästään alueen sisäisesti. Tarvitaan muutoksia kaupunkirakenteeseen laajemminkin. Mikäli hyvin toimeentulevien alueita pidetään normina joihin muita alueita peilataan, käytännössä leikitään että huono-osaisia ei ole olemassa.

Ei ole niin, että alueella A on asiat normaalisti ja alueella B on ongelmia. Pikemmin ongelma on, että alue A ja alue B on päästetty eriytymään niin pahasti. Iskevämmin: ghettoja on, koska on porvarighettoja.

Porvarighettojen – puhtaasti etuoikeutettujen ihmisten asuinalueiden – syntyminen on ongelma myös laajemmassa sosiaalisessa mielessä. Jos hyvin toimeentuleva väestönosa pystyy eristämään itsensä ongelmilta, joita kaupungissa väistämättä on, he ryhtyvät helposti kuvittelemaan ettei ongelmia ole olemassakaan. On ainoastaan terveellistä, että eri kansankerrokset kohtaavat katutilassa ja katsovat toisiaan joskus silmiin.

Asumismuotojen sekoittaminen on hyvää vasemmistolaista politiikkaa. Sekoittaminen tarkoittaa käytännössä vuokra- ja omistusasumisen vahvempaa limittäisyyttä. Helsingissähän on aito ongelma, että joissakin kaupunginosissa (esim Jakomäki) on niin valtavan paljon vuokra-asumista. Mutta minkäs teet kun vuorakämppiä tarvitaan (tarvittaisiin enemmänkin) ja jos niitä yritetään laittaa rikkaiden asuinalueille, alka valtava ulina. Ensisijainen ongelma ei ole Jakomäen kaltaisten alueiden vääristynyt asuntojen hallinnan rakenne, vaan Jollaksen kaltaisten alueiden vääristynyt rakenne. Samoin kaikenlainen erityisasuminen on hyvä sijoittaa muualla kuin jo valmiiksi ongelmallisille alueille.

Asumismuotojen sekoittamiseen kuullaan kaksi vasta-argumenttia poliittiselta oikeistolta. Ensimmäisen mukaan se on liian kallista – kaupunki nettoaa omistustonteista enemmän. Olen kauan luullut, että tämä on ainoa argumentti asiasta, mutta äskettäin kuulin toisen. Sen mukaan on vaan hyvä, että on erilaisia alueellisia identiteettejä. Tämä onkin jo parempi argumentti. Alueellisten identiteettien kirjoa Helsinkiin todella kaivataan lisää. Pitää nyt vaan huomata, että identiteetti yleensä syntyy muistakin asioista kuin keskitulosta. Esimerkiksi täysin autottomasta kaupunginosasta voitaisiin aloittaa samantien. Tätä tosin argumenttia esittävä kokoomuslainen ei halua, harmi kyllä.

PS. Näiden vaalien yksi suurista kiistakysymyksistä on ollut Ruusulankadun asuntola Töölössä, joka tietysti pitää sijoittaa sinne ja jota osa paikallisista ei tietenkään halua sinne. Eräs argumentti on se, että koulu ja päiväkoti ovat lähellä. Mistäköhän löytyisi alue, jossa ei ole päiväkotia lähellä? Käsittääkseni se on aivan hyvä juttu, että päiväkotiverkko on tiheä.

1 kommentti lokakuu 23, 2008 teponkaupunkiblogi

Kansanvalta, joko se tuli?

Viime aikoina olen löytänyt itseni keskustelemasta demokratiasta kohtuullisen usein – hyvää vaihtelua globalisaatiokeskustelulle. Demokratiahan on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että sitä voi pitää yhtenä radikaaleimmista poliittisista ajatuksista joita länsimainen sivilisaatio on tuottanut. Sekä valistuksen, klassisen liberalismin että klassisen anarkismin keskeinen radikalismi oli tässä: kanssaihmisiin täytyy kyetä luottamaan, koska harvainvaltaiset vaihtoehdot ovat aina huonompia – riippumatta harvainvallan ”pätevyydestä”. Valitettavasti demokratian utooppinen voima on onnistuttu kesyttämään toisaalta jonkinlaisen ”valmiin” demokratian ajatuksella, toisaalta talouden ja politiikan yksiselitteisellä kahtiajaolla.

Tämä on valitettavaa erityisesti siksi, että demokratia on kaikkea muuta kuin valmis – voi kysyä onko se koskaan valmis. Demokratian kriisistä puhumista vaikeuttaa kuitenkin se, että globaalisti ottaen viime vuosikymmenet on todistettu kaksisuuntaista prosessia. Samaan aikaan vaalidemokratia (vanhalla suomella ”vaalioikeus”) on lisääntynyt ympäri maailman, toisaalta politiikan tilaa ovat kaventaneet vallan keskittyminen ylikansalliselle tasolle, asiantuntijavetoisuus ja yleisemmin ”yhden vaihtoehdon politiikka”.

Suomessa ja Helsingissä tilanne on sikäli erilainen että elämme vakiintuneessa vaalidemokratiassa, ja demokraattiset käänteet ovat tältä osin historiaa. Itsetyytyväisyyteen ei kuitenkaan ole syytä. Sekä valtio- että kuntatasolla päätöksenteko on hyvin virkamiesvetoista. Poliitikot osittain eivät voi ja osittain eivät tahdo lähteä haastamaan virkamieskoneistoa. Kuntatasolla käytännössä korkein päättäjä on kaupungin (tai kunnan-)johtaja, ja vasta aivan viime vuosina on ruvettu vaatimaan että tällainen päättäjä voitaisiin äänestää valtaan. Virkamiesvaltaisuus heijastuu valitettavalla tavalla asenteisiin kansalaisia kohtaan. Tuppaa nimittäin usein olemaan aika ylimielistä.

Toinen Suomen ongelma on haluttomuus kehittää demokratiaa suoran demokratian suuntaan. Miksi kansallisella, tai alkuun kunnallisella, tasolla ei voitaisi ottaa käyttöön esimerkiksi sitovaan kansanäänestykseen johtavan kansalaisaloitteen mahdollisuutta? Käytännössä siis keräämällä riittävä määrä nimiä jonkin aloitteen taakse (käytännössä pari prosenttia äänioikeutetuista), voitaisiin vaatia kansanäänestys tuosta aloitteesta. Äänestys ei olisi luonteeltaan neuvoa-antava ”gallup-kansanäänestys” vaan sitova.

Helsingissä asiaa on vienyt eteenpäin erityisesti kaupunkimetsäliike. Virkistysalueiden suojelijat ovat kyllästyneet virkamiesten asenteeseen ja ryhtyneet kampanjoimaan sen puolesta, että kaupunkimetsien suojelusta järjestettäisiin kansanäänestys. Hyvä niin. Metsäliikkeen aloitteesta voi parhaassa tapauksessa tulla vipuvarsi, jolla suoran demokratian käytäntöjä saadaan paalutettua järjestelmään pysyvämminkin. Suora demokratiahan lisääntyy maailmalla kovasti, Suomessa on (jostakin syystä) katsottu parhaaksi pitää näistä aloitteista pienempää ääntä.

Suoraa demokratiaa, silloin kun siitä vaivaudutaan puhumaan, vastustetaan kahdenlaisilla argumenteilla. Toiset ovat teknisiä, toiset periaatteellisia. Tekniset argumentit viittaavat pääosin siihen, että kansanäänestysten järjestäminen on hidasta ja hankalaa. Niinhän se toki on – diktatuuri on kaikkein tehokkainta päätöksentekoa, ja siksi onkin niin ettei tehokkuus voi olla päätöksenteossa mikään keskeinen arvo. Demokratia on hieman työlästä, mutta se on maksamisen arvoinen hinta. Toki tekninen argumentti on sekin, että äänestyksissä asiat pelkistyvät kontekstittomiksi kyllä/ei -kysymyksiksi. Tämä on tietysti täysin totta, mutta eipä eduskunnassakaan ole käytössä ”kysymys on diskursiivisesti epäilyttävä” -nappia.

Periaatteelliset kysymykset ovat toki tärkeimpiä. Mistä edustuksellinen järjestelmä voi kokea valtansa legitimiteetin tulevan, ellei kansalta? Jos kansalla on valta asioissa, miksi tämä kansa ei saisi päättää? Sitovan kansanäänestyksen erityinen etu on siinä, että se pakottaa poliitikot hankkimaan aidon kannatuksen linjoilleen. Tällöin pitää vaivautua hieman perustelemaan niitä päätöksiä, vaikka vaalit eivät olisi ovella. Mikäli aitoa kannatusta jollekin linjalle ei ole, linjasta pitää luopua. Aika palikkatason demokratiaa: jos vedotaan oikeutuksessa johonkin ryhmään (”kansa”), asia on enemmän oikeutettu jos tämä ryhmä voi päättää siitä suoraan eikä välillisesti.

Jos tämä on jonkun mielestä huono juttu, demokratia todella osoittaa olevansa aate jota pitää viedä eteenpäin eikä tyytyä nykytilaan.

1 kommentti lokakuu 20, 2008 teponkaupunkiblogi

Miksi rahat ovat lopussa?

Kunnallisvaalit ovat perinteisesti olleet poliittinen näytelmä, jossa kaikki ehdokkaat ilmoittavat kilvan puolustavansa palveluita. Tämä on erittäin mielenkiintoinen ilmiö jo sikäli, että palveluiden tuottaminen on kunnan lakisääteinen velvollisuus – yhtä hyvin kai voisi pyrkiä eduskuntaan agendanaan lainsäädäntövallan puolustaminen.

Kaiken kaikkiaan tämä palveluiden puolustaminen on sikäli outoa, että jos kaikki todella rakastavat palveluita niin valtavasti, miksi ne rapautuvat käsiin? Miksi Suomessa, joka on rikkaampi kuin koskaan, eivät rahat riitä näiden herttaisella yksimielisyydellä rakastettujen palveluiden tuottamiseen kunnolla?

Ilmiö johtuu osittain valtion ja kuntien eriskummallisesta työnjaosta Suomessa. Kunnathan tuottavat kaikenlaiset peruspalvelut, koulut ja terveyskeskukset ja sen sellaiset. Valtio taas päättää, paljonko kunnat saavat valtionosuuksia tämän tehtävänsä hoitamiseen. Viime aikoina valtiolla on ollut trendinä laskea veroja jatkuvasti – erimielisyyttä on ollut vain veronalennusten määrästä. Taustalla on ollut jonkinlaisen käänteinen keynesiläisyys (lisätään talouden kierroksia nousukaudella) sekä dogmaattinen usko nk pisarointiteoriaan. Lopputuloksena on, että valtiolla on aika lailla vähemmän rahaa, jota jakaa kunnille, ja niinpä kunnat joutuvat sitten miettimään, miten olemassaolevilla rahoilla pärjättäisiin.

Kuntapäättäjät suhtautuvat uskomattoman hampaattomasti tilanteeseen. Todetaan taloustilanne ja ruvetaan sitten laskeskelemaan, mistä säästetään. Parhaimmillaan esitetään viisasta realistia aukomalla päätä niille, jotka pyrkivät vaatimaan jotain myönteisiä lisäpanostuksia, eikä niille, jotka tämän rahapulan taustalla ovat. Ilmeisesti jotkut aina laskevat, että Suomessa pärjää esittämällä jämptiä kamreeria ilman sen kummempaa poliittista ideaa – ja valitettavasti tämä saattaa olla tottakin.

Oudointa hommassa on se, että useat näistä kuntapäättäjistä ovat mukana valtakunnanpolitiikassa. Kuvittelisi roolin olevan jokseenkin skitsofreeninen: päivällä leikataan veroja eduskunnassa ja illaksi lampsitaan valtuustoon surkuttelemaan kun rahat eivät riitä ja kovistelemaan näiden rahojen ”tuhlaajia”. Ylipäänsä jos hallituspuolueiden edustajat ovat oikeasti huolissaan rahojen riittävyydestä, niin menisivät oman puolueen jehuille sanomaan että Sailas nyt ojennukseen niiden veronalennustensa kanssa. (Tämä pätee riippumatta siitä, ketkä ovat kyseisellä hetkellä hallituksessa).

Näiden palveluiden turvaaminen vaatisi yksinkertaisesti kunnallispäättäjien vihaista yhteisrintamaa tai ainakin kuntien asemoitumista palveluiden puolustajaksi niiden todellista uhkaajaa eli valtionvarainministeriötä vastaan. Kyse ei ole sen kummemmasta jutusta kuin siitä, että jos tahdotaan puolustaa jotain, on varsin luontevaa pyrkiä selvittämään itselleen, mitä tai ketä vastaan puolustautuminen tapahtuu.

Kun julkisia kassoja on monta, on yhdellä kiusaus vetää kotiinpäin vaikka toiselle tulisi takkiin reilustikin. Tämä näkyy paitsi valtion päätöksissä jotka heikentävät kuntataloutta, myös kuntien päätöksissä jotka heikentävät valtiontaloutta. Miksi kunnat esimerkiksi eivät määrittele sellaista säädöstä, että julkisia hankintoja tehtäessä edellytetään, että firma jolta hankinta tehdään ei toimi veroparatiisissa (tai sen tytäryhtiö ei toimi). Jos joku firma saa kohtuutonta kilpailuetua siitä, että se kiertää veroja, miksi se pitäisi palkita? Jos edes suurimmilla kaupungeilla olisi tämä linjaus hankintapolitiikassa, se vaikuttaisi useiden yritysten harkintaan siitä, kannattaako toimintaa pitää veroparatiiseissa. Nykytilanteesta kunnat hyötyvät lyhyellä tähtäimellä, julkisten kassojen kokonaisuuden kärsiessä.

Tällainen lyhyt huomio vaan palveluiden puolustajien laajalle joukolle.

Lisää kommentti lokakuu 17, 2008 teponkaupunkiblogi

Ikään kuin

Tämän ei pitäisi olla erityinen uutinen kenellekään, mutta sanotaan se nyt kuitenkin: nykyisten globaalipoliittisten järjestelyiden vallitessa perinteisten ja kunnolla palkattujen työsuhteiden täystyöllisyyttä ei tule. Ei tarvitse toimia ikään kuin se olisi tulossa.

Viittaan erääseen suosikkiteoreetikoistani Gilbert Ristiin, joka on kutsunut nykypolitiikkaa ”ikään kuin -politiikaksi”. Tiedämme että tietyt annettuina otetut oletukset eivät päde, mutta suunnittelemme silti politiikkaa ikään kuin ne pätisivät. Toimimme ikään kuin kehitysmaat todella voisivat ”ottaa kiinni” rikkaat maat, ikään kuin kansainvälisillä veloilla olisi eräpäivä, ikään kuin talouden kasvu voisi jatkua ikuisesti ja niin edespäin.

Tässä blogissa olen ehtinyt jo valittaa, että Helsinkiä suunnitellaan ikään kuin ilmastonmuutoksesta seuraavia päästörajoituksia ei olisi tulossa. Suunnitelmia tehdään usein puolen vuosisadan päähän, pitäen samalla täysjärkisenä taustaoletuksena, että esimerkiksi autoliikenne on tuolloin yhtä lailla yleinen liikkumistapa kuin nyt. Samoin ehdin valittaa, että maahanmuuttoon suhtaudutaan ikään kuin meillä olisi mahdollisuus olennaisesti säädellä kansainvälisten siirtolaisvirtojen suuruutta.

Työttömyys kuuluu samaan sarjaan. Suomen, ja Helsingin, virallisen suhteen työttömyyteen voi muotoilla suurin piirtein näin: Käyttäydytään ikään kuin Suomeen tehtävät investoinnit ja talouden kasvu voisivat sopivissa (ja pian koittavissa) olosuhteissa luoda täystyöllisyyden, jossa palkalla tulee mukavasti toimeen. Kuitenkin rakenteellinen työttömyys on mitä on, eikä kukaan näytä vakavissaan esittävän skenaariota, jossa työttömyys loppuisi.

On tietysti niin, että jonkinlainen globaalikeynesiläinen skenaario, jossa pääoman liikkumisolosuhteita voitaisiin säädellä nykyistä paremmin ihmisten hyödyksi, voisi muuttaa olemassaolevaa tilannetta. Sitä odotellessa kansallisella, saati kunnallisella, tasolla vaihtoehdot ovat kuitenkin aika vähissä. Käytännössä työttömyys tulee olemaan suhteellisen korkeaa, jos työn halutaan olevan edes jossakin määrin ehdoiltaan mielekästä.

Suomea on talouspoliittisesti viime aikoina ohjattu erityisesti ”kilpailukyvyn” käsitteen kautta. Monet tutkijat ovat aivan perustellusti esittäneet, että kilpailukyky on iskusana, joka ei viittaa tarkalleen mihinkään. Tietyt käsitteen konnotaatiot ovat kuitenkin selviä: kilpailukyky on sitä, että rakennetaan joustavuutta yritysten ehdoilla. Tämä taas edellyttää suhteellisen suurta työvoimareserviä. Niinpä täystyöllisyyden esteenä on sekin, että ennen kuin oltaisiin edes lähellä tavoitetta, EK alkaisi ulista kotimaisesta kilpailukyvystä, työvoimapulasta ja sen sellaisesta. Valitettavasti myös keskeinen osa maan johtoa vaikuttaa kovasti sitoutuneen EK:n tavoitteisiin.

Niin kauan kun politiikkaa rakennetaan leikkien, että mukavien työehtojen jobien täystyöllisyys on juuri nurkan takana, työttömien elämästä tehdään täysin tarpeettomasti erittäin epämukavaa. Sosiaalipoliittinen kontrolli ja oikeistolainen työmoraali ovat tässä asiassa saman kolikon kääntöpuolia. Ei kuitenkaan vaikuta mielekkäältä uhrata koko porukkaa, joka on rakenteellisesti sivussa palkkatyöllä elämisestä, ainoastaan ikään kuin -illuusion ylläpitämisen vuoksi. Tähän huomioon ei vaikuta uhraamisen muoto: järjetön kurssitus tai pakottaminen hampurilaisia paistamaan vitosella tunti silloin kun työnantaja kutsuu hommiin.

Oikeiston keskeinen moraalinen vaatimus on, että pienten korvaustensa hyväksi ihmisten tulisi tehdä symbolisia työsuorituksia osoittaakseen ahkeruuttaan. En ymmärrä tällaista ihmisten kiusaamista. Muistaakseni politiikan eräs tehtävistä on parantaa ihmisten elämänehtoja. Tällöin kysymys tuli esittää näin: miten varmistamme, että rakenteellisesti työn ulkopuolella olevalla porukalla on mahdollisuus elää mielekästä elämää?

Rakenteellisella työn ulkopuolella olemisella en tarkoita ensi sijassa sosiaalipoliittista huolta pitkäaikaistyöttömistä, vaikka tämäkin on toki aito huolenaihe. Tarkoitan sitä, että niitä, joiden oletetaan elävän työllä, on pysyvästi enemmän kuin työn tarjoamia mahdollisuuksia elämiseen. Työn ulkopuolella oleva porukka luonnollisesti myös vaihtuu – osa menee töihin, kun samalla työttömiä tulee toisaalta lisää. Tämä ei kuitenkaan sinänsä vaikuta potentiaalisten työllisten ja olemassaolevien töiden määrän suhteeseen.

Työn ulkopuolella olevien mielekäs elämä tarkoittaa valtakunnan tasolla sosiaalipoliittisen kiusaamisen ja symbolisilla työsuorituksilla nöyryyttämisen lopettamista. Se myös tarkoittaa sitä, että rahaa olisi oltava tarpeeksi. Myös yksilön syyllistäminen olisi lopetettava – ihmisten täytyy voida tuntea olevansa hyväksyttäviä, vaikka työtä ei olisikaan. Vallitseva työmoraali ei todellakaan auta asiaa.

Kaupungin tasolla asiaa voidaan edistää sosiaalipoliittisesti käyttämällä enemmän kaupungin vallassa olevaa toimeentulotukea. Tätäkin tärkeämpi on kuitenkin halvan elämän mahdollisuus. Kirjastot ja kaupungin ylläpitämät halvat harrastusmahdollisuudet ovat välttämättömiä henkireikiä, kun rahaa on vähän. Myöskään kaupunginosatilojen kaltaisten ostopakottomien oleskelutilojen lisääminen ei ole pelkästään hippien harrastusta, vaan keskeinen juttu vähällä rahalla eläville – sikäli kun heidän elämäntehtäväkseen ei katsota työvoimatoimistossa hengailua. Kaupungin palveluita on hyvä miettiä niiden ihmisten näkökulmasta, joilla on pari sataa euroa kuukaudessa rahaa, ja haluaisivat aivan ymmärrettävästi elää mahdollisimman mielekästä ja antoisaa elämää. ”Hyvän yhteiskunnan” ja ”politiikan” käsitteet tuntuisivat viittaavan sellaiseen suuntaan, että tähän olisi kovasti suotavaa pyrkiä.

4 kommenttia lokakuu 13, 2008 teponkaupunkiblogi

Globaali Helsinki, osa II

Blogikulttuuri nostaa esiin erään ikävän ilmiön, nimittäin sen että kommenttipalstoilla äänekkäimmät keskustelijat ovat usein asenteiltaan hyvin vastenmielistä porukkaa. Kyse ei luultavasti ole siitä, että tällaiset porukat olisivat kovin isoja, vaan pikemmin siitä että nettikeskustelu nimimerkkimahdollisuuksineen tarjoaa heille kätevän foorumin päästä huutelemaan poliittisesti epäkorrekteiksi koettuja mielipiteitä ”puun takaa”.

Tyypillinen esimerkki on maahanmuutto ja maahanmuuttajiin liittyvät rasistiset heitot. Voi todella sanoa, ettei maahanmuuttajia käy kateeksi. Tullaan Suomeen, väännetään paskaduunia joka suomalaisille ei kelpaa, kuten paistetaan pizzoja pubien sulkemisajan jälkeen humalaisille, ja sitten saa vielä päälle kuunnella pään aukomista siitä, että viette työpaikat.

Luutuneet asenteet ovat kuitenkin vain maahanmuuttokeskustelun ongelmien yksi puoli. Keskeistä on, että keskustelua maahanmuutosta käydään jatkuvasti harhaanjohtavan kysymyksenasettelun puitteissa. Tämä kysymys kuuluu ”olisiko meidän otettava enemmän maahanmuuttajia?”. Tässä konservatiiviset siniristilippuilijat vastaavat että ei pitäisi, kuvitellen että rajoja voisi pistää noin vaan kiinni. Edistykselliset taas vastaavat, että Suomeen täytyy haalia lisää ulkomaista työvoimaa, sellaisten syiden takia kuten työvoimapula ja huoltosuhde.

Ensimmäinen vastaus on tyhmä. Jälkimmäinen taas perustuu haluun poimia kehitysmaista näiden köyhien maiden rahoilla koulutetut työntekijät kasvattamaan Suomen kansantalouspottia, samalla pitäen huolen siitä että työvoimasta on sen verran ylitarjontaa ettei työvoima vahingossakaan pääse parantamaan neuvotteluasemaansa. Tuotetaan työnantajille työvoimaa, jotta työnantajat pääsisivät sanelemaan työn ehdot. On traagista, jos joudumme käymään keskustelua näiden annettujen vaihtoehtojen puitteissa, jotka voisi henkilöidä Rajamäki vs Thors -valinnaksi.

Sekä rajojen laittaminen kiinni että sopivien maahanmuuttajien poiminta ovat vastuuttomia ajatuksia. Ne eivät myöskään perustu kovin realistiseen käsitykseen maailmanmenosta. Asia on kuitenkin niin, että ihmiset liikkuvat, sanoi jokin byrokraattinen voima mitä tahansa. Ihmiset liikkuvat, ja ovat aina liikkuneet, etsiäkseen hieman parempaa toimeentuloa itselleen ja perheelleen – tämä on aivan luonnollista.

Tänä päivänä ihmisiä erityisesti ajavat liikkeelle rikkaiden maiden yhtiövetoinen kauppapolitiikka, joka kurjistaa erityisesti kehitysmaiden maaseutua valtavasti, ilmastonmuutoksen vaikutukset ja vastaavat globaalit ilmiöt. Nämähän eivät ole lähtijöiden aikaansaamia asioita. Toisaalta ihmisiä ajaa liikkeelle myös seikkailunhalu – halu katsoa maailmaa, kokea erilaisia asioita, elää toisin kuin isä ja isoisä. On äärimmäisen ikävää, että juuri näitä ihmisiä halutaan rangaista. Lännen opetus muulle maailmalle: pysykää traditionaalisissa elämän malleissa, älkää etsikö uutta.

Vakavasti ajatellen vaihtoehtoja on kaksi: sopeudutaan siihen, että olemassaolevat olosuhteet lisäävät siirtolaisuutta entisestään ja yritetään löytää elämisen tapoja, jotka sopivat tähän. Toinen vaihtoehto on laittaa rajoja kiinni. Tämä on myös ”rusinat pullasta” -maahanmuuttopolitiikan ydin: suurin osa potentiaalisista tulijoista ei kuitenkaan kelpaa työvoiman valikoijille, joten heihin kohdistuvat samat kontrollimuodot kuin mitä rajojen sulkijat ehdottavat. Tällöin sidomme itsemme puolifasistiseen projektiin, jossa ihmiset kuolevat rajoille, EU ylläpitää valtavia vankilamaisia siirtolaissäiliöitä paitsi Euroopassa, myös Afrikan puolella jne. Samaan aikaan laittomat siirtolaiset lisääntyvät ja luovat entistä enemmän maanalaisia yhteiskuntia Euroopan sisällä. Yhteiskunnat valuvat todella pelottavalle tielle.

Kasvaviin siirtolaismääriin sopeutuminen ei ole tietenkään helppoa. Tuloksena on varmasti laskevaa toimeentuloa joillekuille, kulttuurien yhteentörmäyksiä, ja tyytymättömyyttä. Vaihtoehtona se on kuitenkin huomattavasti parempi kuin pään pistäminen pensaaseen. Ainakaan sen ei pitäisi päästä yllättämään, että kohta Helsingissä esimerkiksi nuorisosta neljäsosa on maahanmuuttajia. Kaupungin toimintoja olisi vakavasti mietittävä tästä näkökulmasta.

Ja jos joku nyt on sitä mieltä, että siirtolaisuutta pitäisi olla vähemmän, kehotan pikaisesti liittymään Euroopan ja Afrikan välisiä EPA-kauppasopimuksia vastustavaan kampanjaan sekä Maan ystävien ilmastokampanjaan.

11 kommenttia lokakuu 9, 2008 teponkaupunkiblogi

Kauppa, kaupunki ja korruptio

Vaalirahoitus nousi suureksi teemaksi puolisen vuotta ennen kunnallisvaaleja. Kunnallisvaalien alla se on taas jotenkin näyttänyt unohtuneen. Ehkä nopealiikkeinen media osoitti taas kärsimättömyytensä, ehkä monet ehdokkaat ovat taas rahaa saadessaan muuttunut haluttomammiksi puuttumaan aiheeseen. Joka tapauksessa jokaisen ehdokkaan on oltava ainakin hieman enemmän varpaillaan rahoittajiensa suhteen kuin ennen, ja hyvä näin – olkoonkin että on epäselvää, minkälainen efekti pelkällä läpinäkyvyydellä on.

Kehittyvien maakuntien Suomen tapauksessa tuli erittäin selvästi esille paitsi kehitys-sanan väärinkäytön jatkuminen, myös poliittisen kulttuurin korruptioherkkyys. Kunnallisvaaleissa asia voi olla vieläkin keskeisempi, kun päätetään kaavoituksesta. Kaavoitus on yksi niistä syistä miksi kaupan alalla vapaa kilpailu ei edes periaatteessa voi toimia ikinä täysin teorian mukaan. Vapaan kilpailun teorian mallina kun käytetään toria, jolla siis sijainti ja saavutettavuus eivät ole minkään valtakunnan ongelmia. Torilla kohtaavat tuottaja ja ostaja. Nykykaupankäynnissä taas siinä välissä on välikäsi, jota kutsutaan ”kaupan alaksi”.

Todellisessa elämässä voitoistaan kiinnostuneen kauppiaan keskeinen kysymys on se, minkälaisten liikenneyhteyksien varrella kauppa sijaitsee. Jos onnistuu saamaan hyvän paikan, voi rahalla tehdä rahaa edes ilman varsinaista yrittäjän riskiä. Tätähän ”kiinteistökehitys” usein tarkoittaa: hankitaan (esim suhteilla) loistavalla paikalla sijaitseva tontti, ilmoitetaan ostoskeskushankkeesta, haalitaan vuokralaisia pitkillä sopimuksilla, ja sopimusten ollessa kasassa myydään koko paketti. Sukarin bisnes on tätä tyypillisimmillään: ei siinä tarvita mitään muuta kuin pääomaa ja sopiva tontti. Jos pääomaa voi käyttää sopivan tontin hankkimiseen ostamalla poliitikkoja, ei tarvita muuta kuin pääomaa. Raha tulee rahan luokse. Tässä yhteydessä vapaasta kilpailusta ja valinnanvapaudesta puhuminen on lähinnä ideologista.

Suomessa on ollut käynnissä valtavan nopea kaupan keskittyminen. Se tarkoittaa sitä, että yhä useamman yksittäisen kauppiaan, joka tahtoo tavoittaa asiakkaansa, on maksettava näitä keskuksia hallinnoiville saavutettavuuden portinvartijoille heidän ehtojensa mukainen summa. Se tarkoittaa myös sitä, että ihmisten on matkustettava aivan tarpeettoman vaikeiden matkojen takaa päästäkseen kauppiaiden luokse. Latokartanossa, jossa asun, Itäkeskuksen vaikutus näkyy jo. Latokartanolaisten ostovoima vastaa pientä kaupunkia – tästä pienestä kaupungistä löytyy kuitenkin vain kaksi ruokakauppaa, r-kioski ja baari. Suuryksikköihin panostaminen käytännössä tarkoittaa myös sitä, että kauppa voi ulkoistaa logistisia kulujaan asiakkaille. Sen sijaan, että kauppa kuljettaisi tavaraa pieniin yksikköihinsä lähemmäksi ihmisiä, ihmiset laitetaan roudaamaan tavarat kauempaa.

Kaavoituksessa olisi aivan helppoa määritellä, että uusien ostoskeskusten rakentamisesta luovutaan, ja määritellä yläraja myymälöiden koolle. Tämän käytännön vaikutus olisi se, että kauppa hajoaisi pienempiin yksiköihin ja olisi helpommin saavutettavissa.

Miksi näin ei siis tehdä? Ensinnäkin, kaupoilla on suhteettoman paljon valtaa. En tarkoita valtaa poliittisen vallan mielessä, vaan vaikeammin paikannettavaa vaikutusvaltaa. Maan asiat ovat vuosien saatossa menneet siihen suuntaan, että kauppa on tottunut saamaan mitä haluaa, ja poliitikot tottuneet myöntymään tähän. Konventiota on syytä ruveta muuttamaan. Tämän konvention päälle tulee tietysti jo mainittu aidon korruption mahdollisuus.

Ehkä tätäkin merkittävämpi tekijä, joka harvemmin tulee keskusteluissa esiin, on ”investoinnin” idean hämärtyminen. Kun kauppa suunnittelee jotain uutta megayksikköä, se ilmoittaa juhlavasti investoivansa kunnan alueelle niin ja niin paljon. Poliitikot suhtautuvat asiaan, kuten kyseessä olisi mikä tahansa tuotannollinen investointi, jolla on sitten positiivisia vaikutuksia työllisyyteen ja sen sellaisiin. Eli ikään kuin vaihtoehdot olisivat se, että juuri kyseinen megayksikkö rakennetaan tai mitään ei tapahdu.

Kyse ei kuitenkaan ole niinkään investoinneista, vaan kaupan sijoittamisesta kaupungissa. Todellisuudessa vaihtoehdot ovat pikemmin se, että ohjataanko kaupan investointeja kaupungissa järkevämmin ja ihmisten kannalta paremmin, vai hyväksytäänkö kaupan sanelemat ehdot sellaisenaan. Ei investoinneista tarvitse olla huolissaan. Mikäli ihmisillä on ostovoimaa yli kaupan tarjonnan, kauppa investoi joka tapauksessa. Kyse on vaan siitä, minne se investoi ja minkä kokoisiin yksiköihin.

Voi vaikka leikkiä sillä ajatuksella, että Itäkeskuksen tarjonta ja ostovoima olisi hajautettu ympäri itä-Helsinkiä. Useimmat metroasemilta lähtevät kadut olisivat luultavasti vilkkaita ostoskatuja, ja kylämäisten kaupunginosien keskuksia. Ei tarvitsisi Hesarin toimittaja-bloggaajienkaan valittaa rapautuvista ostareista. Nyt käytännössä ostareille pakataan ne palvelut, jotka ostoskeskuksiin eivät kelpaa. Lähipalveluiksi jää jokunen pikkusiwa. Ei hyvä.

Kysymys ei siis ole siitä, rakennetaanko ostoskeskuksia pelloille (kuten Sukari haluaisi) vai keskelle kaupunkirakennetta (kuten Vapaavuori haluaisi). Kyse on siitä, sallitaanko kaavalla se, että kauppa keskittyy ostoskeskuksiin kiinteistösijoittajien hyödyksi ja kaupunkilaisten tappioksi, vai määrätäänkö kaupan yksiköille yläraja, sijoittaen pienet yksiköt paremmin osaksi kaupunkia. Tältä osin keskustelu on ollut aiheen vierestä puhumista, ja siitähän kiinteistösijoittajat tykkäävät.

Toki kaikista toivottavinta olisi, että kauppaa voitaisiin käydä jossakin määrin kauppaketjujen ohi. Poliittisilla päätöksillä voitaisiin ainakin antaa tilat, joissa esimerkiksi kaupunginosayhdistykset voisivat organisoida esimerkiksi ruokapiirejä, tilaten ruokaa suuremmissa erissä lähiseudun viljelijöiltä. Siinä tulisi samalla luotua sitä paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.

PS. Reko Ravela on tehnyt hyvän yhteenvedon vaalirahoituksesta viime kunnallisvaaleissa: http://www.rekoravela.fi/vaalirahoitus.html

4 kommenttia lokakuu 6, 2008 teponkaupunkiblogi

Kaupunki jakaa kaupallista propagandaa

Eräs asia, josta puhutaan – ja pitäisi puhua enemmänkin – kunnallisvaalien yhteydessä, ovat julkiset hankinnat. Kuten ehdin jo aiemmin todeta, niitä varten tulisi kehittää reilusti tiukemmat kriteerit. Tähän on kuitenkin lisättävä toinenkin tapa, jolla kaupunki voi käyttää valtaa yrityksiin päin. Nimittäin se, mitä ja kenen tuottamaa materiaalia kaupunki jakaa ilmaiseksi.

Nyt seuraa sitten taas sitä perheenisän valitusta. Nimittäin olen ollut aika lailla yllättynyt siitä, miten paljon Helsingin kaupungin terveystoimi, tässä tapauksessa neuvola, jakaa asiakkailleen yritysten tuottamia esitteitä ja oppaita, siis käytännössä mainoksia. Osa näistä on näennäisesti opaskirjoja esimerkiksi vauvan ruokintaan, osa erilaisia ”lahjoja” – enemmän tai vähemmän ilmeistä piilomainontaa.

Erityisen näkyvä yritys tässä on Nestlé. Jokainen maailmanmenoa seurannut tuntee varmasti Nestlé-yhtiön historian. Firmahan on onnistunut tietoisesti tappamaan kehitysmaissa useita miljoonia lapsia markkinoimalla veteen sekoitettavaa äidinmaidonkorviketta, väittäen sen olevan lapsille rintamaitoa parempaa. Likainen vesi, jota pienten lasten ei missään tapauksessa tulisi juoda, on aiheuttanut sitten tappavia tauteja. Firma on ollut toimintansa seurauksista täysin tietoinen. Sama markkinointi jatkuu edelleen, vain PR-toiminta on kehittynyt.

Tästä seuraa kolme kysymystä: 1) Onko Helsingin kaupungin tehtävä jakaa ylipäänsä yritysten materiaalia? 2) Miten Nestlén kaltaisiin yrityksiin tulisi suhtautua? 3) Mitä tämä tarkoittaa helsinkiläisen lapsiperheen näkökulmasta?

Ensimmäiseen kysymykseen oma vastaukseni on, että en ymmärrä miksi olisi. Terveystoimella on velvollisuuksia jakaa asiallista tietoa. On sietämätöntä, jos tätä vastuuta kierretään käytännössä ulkoistamalla tehtävä yrityksille. Mikään liberaali ”eihän sitä materiaalia ole pakko ottaa vastaan” – kiertely ei muuta tilannetta: materiaalia jaetaan terveydenhuollon auktoriteerilla. Yritin kerran kysyä terveystoimesta heidän linjanvetoaan asiaan liittyen. Vastaus oli sellainen kiertely, ettei siitä paljon tolkkua saanut.

Toisen kysymyksen kohdalla vastaus vaikuttaa selvältä. Helsingin kaupungin tulisi olla sitoutunut keskeisiin kansainvälisiin standardeihin eikä tehdä yhteistyötä näitä rikkovien yritysten kanssa. Lastenruoan ja korvikkeiden harhaanjohtavan markkinoinnin osalta tällainen standardi on olemassa. Sen rikkomukset ovat hyvin dokumentoituja. Olisi aivan vaivatonta määritellä, että kaupunki tekee yhteistyötä vain niiden yritysten kanssa, jotka noudattavat tätä sopimusta. (Sopimusta rikkovia yrityksiä ovat Nestlén lisäksi mm Danone ja Heinz).

Kolmas kysymys palauttaa pohtimaan terveystoimen vastuuta helsinkiläisille. Kun on dokumentoitu kerta toisensa jälkeen, että Nestlé on valmis asettamaan omat voittonsa lasten terveyden ja jopa hengen edelle, miksi helsinkiläisten vanhempien tulisi luottaa yritykseen? Neuvola jakaa esimerkiksi Nestlén opasta vauvan ruokintaan. Kenenkään ei tulisi luottaa tällaiseen oppaaseen. On ilmeistä, että Nestlén kaltaiset yritykset suunnittelevat tiedotustoimintaansa ainoastaan voittojensa näkökulmasta. Ei ole vaikeaa arvata, mikä yrityksen suositus on, jos vaikkapa lapsen kannalta olisi parempi jättää nauttimatta tuotteita, joissa Nestlé on markkinajohtaja.

Sanottakoon loppuun kuitenkin että itse neuvolahenkilökunnasta ja palvelusta on pelkkää hyvää sanottavaa. Neuvolan työntekijät eivät myöskään päätä materiaalin jakamisesta. Asiasta pitäisi olla periaatteellinen päätös.

11 kommenttia lokakuu 3, 2008 teponkaupunkiblogi

Globaali Helsinki, osa I

Kuten jo blogini ensimmäisessä entryssä totesin, taustani sekä tutkijana että yhteiskunnallisena toimijana on globalisaatio- ja kehitysmaakysymyksissä. En ole varma olisinko välttämättä edes ehdolla, ellen uskoisi että kaupunkitason kysymyksillä on kovastikin tekemistä huomattavasti laajempien ilmiöiden kanssa. Helsinki tai Suomi eivät ole lasikuvun alle eristäytyneitä saarekkeita, vaikka sitä ei tietysti suomalaisesta politiikasta aina helposti huomaakaan.

Mutta mitä sellainen abstrakti käsite kuin ”globaali vastuu” voisi tarkoittaa suhteutettuna Helsingin kaupungin päätöksentekoon? Ajattelun lähtökohdaksi voi ottaa Kepan perussympaattisen Äänestä kuntasi reiluksi-kampanjan, jonka ilmeinen tarkoitus on sitouttaa ehdokkaita globaalivastuun minimiagendaan. Tähän minimiagendaan kuuluu mm reilun kaupan ensisijaisuus julkisissa hankinnoissa.

Asia onkin niin, että julkisten hankintojen kriteereihin on erittäin tarpeellista kiinnittää huomattavasti nykyistä enemmän huomiota. Ihmisten riistäminen kun on kaikin tavoin epämiellyttävä ilmiö. Reilun kaupan sertifikaatti on kuitenkin vain yksi sertifikaatti, kuten globbaritkin toki toteavat. Olisikin tärkeää luoda kattava järjestelmä, jossa määriteltäisiin kaikki sertifikaatit, joiden vaatimiseen kaupunki on sitoutunut. Näitä voisivat olla esim. erilaisten työelämän normien sekä ympäristönormien toteutumiseen liittyvät sertifioinnit. Järjestelmän luominen edellyttää siis, että kaupunki määrittelee, minkä tuotteiden osalta se vaatii ja mitä kriteerejä – siis sitä kuuluisaa poliittista keskustelua.

Käytännössä eri hankintoja tehtäessä katsottaisiin, ollaanko hankkimassa tuotetta jonka hankinnoissa kaupunki on sitoutunut tiettyihin kriteereihin. Esimerkiksi kouluun pulpetteja hankittaessa voitaisiin todeta, että puutavaran osalta kaupunki on sitoutunut tiettyihin ympäristökriteereihin ja rajata hankinnat näihin kriteereihin sitoutuneisiin firmoihin. Joidenkin toisten tuotteiden kohdalta taas todettaisiin, ettei kyseiselle tuotteelle ole olemassa vaatimuksia.

Työlästä? Kyllä. Byrokraattista? Sitäkin. Olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää luoda tällainen kattava kohtuullisen suuren kaupungin hankintojen periaatteellinen kriteeristö. Tämä olisi olennaista paitsi hankintojen konkreettisten vaikutusten, ennen kaikkea tämän kriteeristön luomisen välillisten vaikutusten vuoksi. Toisin sanoen, kun joku kaupunki kerran luo tällaisen kattavan kriteeristön, toiset kaupungit voivat helpommin soveltaa sitä. Euroopassa onkin varsin paljon noin puolen miljoonan asukkaan hallinnollisia kuntia.

Saattaa kuulostaa oudolta vaatia tekemään jotain sen takia, että muut seuraisivat perästä, mutta sellaista politiikan psykologia on, peruskonservatiivista. On äärimmäisen vaikea ehdottaa kunnassa jotain, mistä ei ole kokemuksia muualta. Yksikin edelläkävijä muuttaa tilannetta kovasti. Ilman parempaa tietoa uskon, että asiaa voi kysyä vaikkapa reilun kaupan aktivisteilta, jotka ovat lobanneet reilun kaupan suosimista kaupunkien hankinnoissa ennen ja jälkeen sen, kun ensimmäinen kunta Suomessa ryhtyi ”reilun kaupan kunnaksi”. (Lisättäväksi Trivial pursuitiin: tuo kunta oli Utajärvi). Eikä tämä politiikan psykologian ilmiö rajoitu Suomeen, vaikka jonkinlaisessa ilmiön tihentymässä epäilemättä elämmekin.

Tällaisella harjoituksella olisi kaksi muutakin erittäin hyvää puolta. Ensimmäinen on se, että koska tiukat hankintanormit edellyttäisivät läpinäkyvyyttä kaupungille myyvien yritysten koko tuotantoketjussa, tämä läpinäkyvyys heijastuisi yritysten toimintaan muutenkin. Lisäksi myös kaupungille jotain myymään pyrkivien yritysten olisi sopeuduttava tähän.

Toinen asia on se, että tällaisen tiukan julkisten hankintojen kriteeristön luominen merkitsisi myös julkista kannanottoa erilaisten sertifikaattien keskinäiseen paremmuuteen. Helsingin kaupunki joutuisi siis ottamaan kantaa siihen, onko esimerkiksi jokin kestävän metsätalouden sertifikaatti parempi kuin toinen. Samalla erilainen häirintä, jota esimerkiksi Paulig-yhtiö on tehnyt reilun kaupan merkkiä kohtaan lanseeraamalla kilpailevan mundo-merkintänsä, asettuisi oikeisiin puitteisiinsa. Tällainen kriteeristö siis auttaisi myös herkästi hukassa olevaa yksittäistä kuluttajaa, jolloin ”kuluttajan vastuulle” voisi parhaassa tapauksessa tulla hieman enemmän sisältöä.

Lisää kommentti lokakuu 1, 2008 teponkaupunkiblogi

Previous Posts

Sivut

Kategoriat

Linkit

Meta

Kalenteri

elokuu 2017
ma ti ke to pe la su
« Lok    
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28293031