Vaalirahoitus nousi suureksi teemaksi puolisen vuotta ennen kunnallisvaaleja. Kunnallisvaalien alla se on taas jotenkin näyttänyt unohtuneen. Ehkä nopealiikkeinen media osoitti taas kärsimättömyytensä, ehkä monet ehdokkaat ovat taas rahaa saadessaan muuttunut haluttomammiksi puuttumaan aiheeseen. Joka tapauksessa jokaisen ehdokkaan on oltava ainakin hieman enemmän varpaillaan rahoittajiensa suhteen kuin ennen, ja hyvä näin – olkoonkin että on epäselvää, minkälainen efekti pelkällä läpinäkyvyydellä on.

Kehittyvien maakuntien Suomen tapauksessa tuli erittäin selvästi esille paitsi kehitys-sanan väärinkäytön jatkuminen, myös poliittisen kulttuurin korruptioherkkyys. Kunnallisvaaleissa asia voi olla vieläkin keskeisempi, kun päätetään kaavoituksesta. Kaavoitus on yksi niistä syistä miksi kaupan alalla vapaa kilpailu ei edes periaatteessa voi toimia ikinä täysin teorian mukaan. Vapaan kilpailun teorian mallina kun käytetään toria, jolla siis sijainti ja saavutettavuus eivät ole minkään valtakunnan ongelmia. Torilla kohtaavat tuottaja ja ostaja. Nykykaupankäynnissä taas siinä välissä on välikäsi, jota kutsutaan “kaupan alaksi”.

Todellisessa elämässä voitoistaan kiinnostuneen kauppiaan keskeinen kysymys on se, minkälaisten liikenneyhteyksien varrella kauppa sijaitsee. Jos onnistuu saamaan hyvän paikan, voi rahalla tehdä rahaa edes ilman varsinaista yrittäjän riskiä. Tätähän ”kiinteistökehitys” usein tarkoittaa: hankitaan (esim suhteilla) loistavalla paikalla sijaitseva tontti, ilmoitetaan ostoskeskushankkeesta, haalitaan vuokralaisia pitkillä sopimuksilla, ja sopimusten ollessa kasassa myydään koko paketti. Sukarin bisnes on tätä tyypillisimmillään: ei siinä tarvita mitään muuta kuin pääomaa ja sopiva tontti. Jos pääomaa voi käyttää sopivan tontin hankkimiseen ostamalla poliitikkoja, ei tarvita muuta kuin pääomaa. Raha tulee rahan luokse. Tässä yhteydessä vapaasta kilpailusta ja valinnanvapaudesta puhuminen on lähinnä ideologista.

Suomessa on ollut käynnissä valtavan nopea kaupan keskittyminen. Se tarkoittaa sitä, että yhä useamman yksittäisen kauppiaan, joka tahtoo tavoittaa asiakkaansa, on maksettava näitä keskuksia hallinnoiville saavutettavuuden portinvartijoille heidän ehtojensa mukainen summa. Se tarkoittaa myös sitä, että ihmisten on matkustettava aivan tarpeettoman vaikeiden matkojen takaa päästäkseen kauppiaiden luokse. Latokartanossa, jossa asun, Itäkeskuksen vaikutus näkyy jo. Latokartanolaisten ostovoima vastaa pientä kaupunkia – tästä pienestä kaupungistä löytyy kuitenkin vain kaksi ruokakauppaa, r-kioski ja baari. Suuryksikköihin panostaminen käytännössä tarkoittaa myös sitä, että kauppa voi ulkoistaa logistisia kulujaan asiakkaille. Sen sijaan, että kauppa kuljettaisi tavaraa pieniin yksikköihinsä lähemmäksi ihmisiä, ihmiset laitetaan roudaamaan tavarat kauempaa.

Kaavoituksessa olisi aivan helppoa määritellä, että uusien ostoskeskusten rakentamisesta luovutaan, ja määritellä yläraja myymälöiden koolle. Tämän käytännön vaikutus olisi se, että kauppa hajoaisi pienempiin yksiköihin ja olisi helpommin saavutettavissa.

Miksi näin ei siis tehdä? Ensinnäkin, kaupoilla on suhteettoman paljon valtaa. En tarkoita valtaa poliittisen vallan mielessä, vaan vaikeammin paikannettavaa vaikutusvaltaa. Maan asiat ovat vuosien saatossa menneet siihen suuntaan, että kauppa on tottunut saamaan mitä haluaa, ja poliitikot tottuneet myöntymään tähän. Konventiota on syytä ruveta muuttamaan. Tämän konvention päälle tulee tietysti jo mainittu aidon korruption mahdollisuus.

Ehkä tätäkin merkittävämpi tekijä, joka harvemmin tulee keskusteluissa esiin, on ”investoinnin” idean hämärtyminen. Kun kauppa suunnittelee jotain uutta megayksikköä, se ilmoittaa juhlavasti investoivansa kunnan alueelle niin ja niin paljon. Poliitikot suhtautuvat asiaan, kuten kyseessä olisi mikä tahansa tuotannollinen investointi, jolla on sitten positiivisia vaikutuksia työllisyyteen ja sen sellaisiin. Eli ikään kuin vaihtoehdot olisivat se, että juuri kyseinen megayksikkö rakennetaan tai mitään ei tapahdu.

Kyse ei kuitenkaan ole niinkään investoinneista, vaan kaupan sijoittamisesta kaupungissa. Todellisuudessa vaihtoehdot ovat pikemmin se, että ohjataanko kaupan investointeja kaupungissa järkevämmin ja ihmisten kannalta paremmin, vai hyväksytäänkö kaupan sanelemat ehdot sellaisenaan. Ei investoinneista tarvitse olla huolissaan. Mikäli ihmisillä on ostovoimaa yli kaupan tarjonnan, kauppa investoi joka tapauksessa. Kyse on vaan siitä, minne se investoi ja minkä kokoisiin yksiköihin.

Voi vaikka leikkiä sillä ajatuksella, että Itäkeskuksen tarjonta ja ostovoima olisi hajautettu ympäri itä-Helsinkiä. Useimmat metroasemilta lähtevät kadut olisivat luultavasti vilkkaita ostoskatuja, ja kylämäisten kaupunginosien keskuksia. Ei tarvitsisi Hesarin toimittaja-bloggaajienkaan valittaa rapautuvista ostareista. Nyt käytännössä ostareille pakataan ne palvelut, jotka ostoskeskuksiin eivät kelpaa. Lähipalveluiksi jää jokunen pikkusiwa. Ei hyvä.

Kysymys ei siis ole siitä, rakennetaanko ostoskeskuksia pelloille (kuten Sukari haluaisi) vai keskelle kaupunkirakennetta (kuten Vapaavuori haluaisi). Kyse on siitä, sallitaanko kaavalla se, että kauppa keskittyy ostoskeskuksiin kiinteistösijoittajien hyödyksi ja kaupunkilaisten tappioksi, vai määrätäänkö kaupan yksiköille yläraja, sijoittaen pienet yksiköt paremmin osaksi kaupunkia. Tältä osin keskustelu on ollut aiheen vierestä puhumista, ja siitähän kiinteistösijoittajat tykkäävät.

Toki kaikista toivottavinta olisi, että kauppaa voitaisiin käydä jossakin määrin kauppaketjujen ohi. Poliittisilla päätöksillä voitaisiin ainakin antaa tilat, joissa esimerkiksi kaupunginosayhdistykset voisivat organisoida esimerkiksi ruokapiirejä, tilaten ruokaa suuremmissa erissä lähiseudun viljelijöiltä. Siinä tulisi samalla luotua sitä paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.

PS. Reko Ravela on tehnyt hyvän yhteenvedon vaalirahoituksesta viime kunnallisvaaleissa: http://www.rekoravela.fi/vaalirahoitus.html