Kuten jo blogini ensimmäisessä entryssä totesin, taustani sekä tutkijana että yhteiskunnallisena toimijana on globalisaatio- ja kehitysmaakysymyksissä. En ole varma olisinko välttämättä edes ehdolla, ellen uskoisi että kaupunkitason kysymyksillä on kovastikin tekemistä huomattavasti laajempien ilmiöiden kanssa. Helsinki tai Suomi eivät ole lasikuvun alle eristäytyneitä saarekkeita, vaikka sitä ei tietysti suomalaisesta politiikasta aina helposti huomaakaan.

Mutta mitä sellainen abstrakti käsite kuin ”globaali vastuu” voisi tarkoittaa suhteutettuna Helsingin kaupungin päätöksentekoon? Ajattelun lähtökohdaksi voi ottaa Kepan perussympaattisen Äänestä kuntasi reiluksi-kampanjan, jonka ilmeinen tarkoitus on sitouttaa ehdokkaita globaalivastuun minimiagendaan. Tähän minimiagendaan kuuluu mm reilun kaupan ensisijaisuus julkisissa hankinnoissa.

Asia onkin niin, että julkisten hankintojen kriteereihin on erittäin tarpeellista kiinnittää huomattavasti nykyistä enemmän huomiota. Ihmisten riistäminen kun on kaikin tavoin epämiellyttävä ilmiö. Reilun kaupan sertifikaatti on kuitenkin vain yksi sertifikaatti, kuten globbaritkin toki toteavat. Olisikin tärkeää luoda kattava järjestelmä, jossa määriteltäisiin kaikki sertifikaatit, joiden vaatimiseen kaupunki on sitoutunut. Näitä voisivat olla esim. erilaisten työelämän normien sekä ympäristönormien toteutumiseen liittyvät sertifioinnit. Järjestelmän luominen edellyttää siis, että kaupunki määrittelee, minkä tuotteiden osalta se vaatii ja mitä kriteerejä – siis sitä kuuluisaa poliittista keskustelua.

Käytännössä eri hankintoja tehtäessä katsottaisiin, ollaanko hankkimassa tuotetta jonka hankinnoissa kaupunki on sitoutunut tiettyihin kriteereihin. Esimerkiksi kouluun pulpetteja hankittaessa voitaisiin todeta, että puutavaran osalta kaupunki on sitoutunut tiettyihin ympäristökriteereihin ja rajata hankinnat näihin kriteereihin sitoutuneisiin firmoihin. Joidenkin toisten tuotteiden kohdalta taas todettaisiin, ettei kyseiselle tuotteelle ole olemassa vaatimuksia.

Työlästä? Kyllä. Byrokraattista? Sitäkin. Olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää luoda tällainen kattava kohtuullisen suuren kaupungin hankintojen periaatteellinen kriteeristö. Tämä olisi olennaista paitsi hankintojen konkreettisten vaikutusten, ennen kaikkea tämän kriteeristön luomisen välillisten vaikutusten vuoksi. Toisin sanoen, kun joku kaupunki kerran luo tällaisen kattavan kriteeristön, toiset kaupungit voivat helpommin soveltaa sitä. Euroopassa onkin varsin paljon noin puolen miljoonan asukkaan hallinnollisia kuntia.

Saattaa kuulostaa oudolta vaatia tekemään jotain sen takia, että muut seuraisivat perästä, mutta sellaista politiikan psykologia on, peruskonservatiivista. On äärimmäisen vaikea ehdottaa kunnassa jotain, mistä ei ole kokemuksia muualta. Yksikin edelläkävijä muuttaa tilannetta kovasti. Ilman parempaa tietoa uskon, että asiaa voi kysyä vaikkapa reilun kaupan aktivisteilta, jotka ovat lobanneet reilun kaupan suosimista kaupunkien hankinnoissa ennen ja jälkeen sen, kun ensimmäinen kunta Suomessa ryhtyi ”reilun kaupan kunnaksi”. (Lisättäväksi Trivial pursuitiin: tuo kunta oli Utajärvi). Eikä tämä politiikan psykologian ilmiö rajoitu Suomeen, vaikka jonkinlaisessa ilmiön tihentymässä epäilemättä elämmekin.

Tällaisella harjoituksella olisi kaksi muutakin erittäin hyvää puolta. Ensimmäinen on se, että koska tiukat hankintanormit edellyttäisivät läpinäkyvyyttä kaupungille myyvien yritysten koko tuotantoketjussa, tämä läpinäkyvyys heijastuisi yritysten toimintaan muutenkin. Lisäksi myös kaupungille jotain myymään pyrkivien yritysten olisi sopeuduttava tähän.

Toinen asia on se, että tällaisen tiukan julkisten hankintojen kriteeristön luominen merkitsisi myös julkista kannanottoa erilaisten sertifikaattien keskinäiseen paremmuuteen. Helsingin kaupunki joutuisi siis ottamaan kantaa siihen, onko esimerkiksi jokin kestävän metsätalouden sertifikaatti parempi kuin toinen. Samalla erilainen häirintä, jota esimerkiksi Paulig-yhtiö on tehnyt reilun kaupan merkkiä kohtaan lanseeraamalla kilpailevan mundo-merkintänsä, asettuisi oikeisiin puitteisiinsa. Tällainen kriteeristö siis auttaisi myös herkästi hukassa olevaa yksittäistä kuluttajaa, jolloin ”kuluttajan vastuulle” voisi parhaassa tapauksessa tulla hieman enemmän sisältöä.