Viime päivinä julkisuudessa on taas ollut keskustelua ns nollatoleranssista. Keskustelu nousi esiin, kun yleisten töiden lautakunnassa oli keskusteltu laillisen graffitipaikan perustamisesta Vuosaaren sataman melumuuriin. Tämä on näennäisesti yksittäinen kysymys, mutta on päätynyt symboloimaan laajemmin suhtautumista nollatoleranssiin, erityisesti lautakunnan otettua vahvan moralistisen kannan graffitikulttuuria vastaan ylipäänsä. Tällä moralistisella kannalla halutaan ilmeisesti viestiä tukea ”nollatoleranssi” -politiikalle, eli ajatellaan ettei ensimmäistäkään maalausta ei saisi näkyä missään.

Nollatoleranssihan on politiikka, joka otettiin käyttöön New Yorkissa, kun kaupungin tuloerot olivat räjähtäneet kaupungintalouden uusliberalistisen ”tervehdyttämisohjelman” myötä eivätkä kaikki pärjänneet muuten kuin rikollisuudella, crackinkäyttö oli räjähtänyt slummeissa käsiin, ja kaupungin murhatilastot alkoivat lähestyä brasialaista tasoa. Tällöin siis ajateltiin, että ns kovemmat otteet ovat perusteltuja. No aika moni New Yorkissakin on sitä mieltä, että julkisivun siistimisestä huolimatta nollatoleranssin sosiaalinen hinta on ollut liian kova ja koko politiikassa on kyse huonon talouspolitiikan uhrien syyllistämisestä (ja pamputtamisesta).

Nyt sitten näillä kokemuksilla perustellaan Suomessa sitä, että lähetetään nuorten graffitimaalarien kimppuun vartijoita, joiden taipumuksista valtuuksiensa ylittämiseen ja sadismiin on näyttöä vaikka muille jakaa. Kaupunki maksaa vartijoille palkan ja porvarit katsovat ”ongelman” ratkenneen.

Ylipäänsä tämä kurinpalautuslinja, jota graffitimaalarien vainoaminen edustaa, on erittäin huolestuttava. Ihmisiä marginalisoidaan ja vainotaan syyttä suotta. Suomalaisen politiikan ihmiskuvaan on perinteisesti kuulunut se, että pyritään lähestymään ilmiöitä pikemmin ”pehmeän” politiikan kautta eikä heti olla pamputtamassa, mutta uusoikeisto haluaa ilmeisesti tästä linjasta eroon. Nopeasti näyttää aina unohtuvan se monimuotoisuuspuhe ja tasapäistämisen vastustus näiltä sankareilta, kun pääsee vähän kovistelemaan. Taustalla näyttää olevan lähinnä armeijamaisen kurin ja Pjongjangista tutun kaupunkikuvan ihannointi.

Kaupunkipolitiikan kannalta hyvin keskeinen juttu on se, että kaupungista ei tehdä tällaista kurinpitojärjestelmää. Tämä uuskonservatismi on masentavaa ja vaarallista, eikä sitä pidä ruveta myötäilemään pätkääkään. On vaikeaa ymmärtää, että 2000-luvulla voi olla tällaista kulttuurista taantumuksellisuutta.

Ikävintä tässä hommassa on se, että yleisten töiden lautakunnassa istuu ilmeisesti myös Vasemmistoliiton edustajia. Ja juuri kun pääsin kirjoittamasta, että Vasemmistoliiton ehdokkaana Helsingissä kerää ääniä joka tapauksessa hyvälle porukalle. Paras puolue tämä on edelleen, mutta olkaa hyvät ihmiset tarkkana kenelle ääni menee.

Tämän pamppulinjan kannattajat ovat puoluekannasta riippumatta erittäin vaarallisia. Varokaa niitä. Ja kaikki kunnia Tapsa Laaksolle asiaankuuluvasta rähinästä näiden pamppusankareiden konservatiista hölmöilyä vastaan.